Ei tässä enää auta kiroileminen, olisi pitänyt kiroilla silloin, kun otti yhtiöltä rahat, tai silloin, kun jätti niiden kohtalokkaiden korkojen maksamisen myöhemmäksi.
"Sekoita myrkkyä niiden ruokaan", kuiskasi joskus joku ääni hänen sisässään.
Olisihan sekin joku nautinto — nähdä koko jätkäjoukon ja pomojen ojentelevan koipiaan pitkin permantoja. Kyllä kai silloin muistaisivat, mitä ovat tehneet, ja parkuisivat: "Armahda meitä, Matti Niemelä!"
Siinä olisi sitten sovinto kaikesta…
Matti Niemelä tunsi tahtomattaan jonkunlaista suloisentuskallista nautintoa, ajatellessaan kuolemantuskissa vääntelehtivää joukkoa, mutta samassa kävivät kylmät väristykset läpi hänen ruumiinsa. Valjenneet ruumiit eivät koskaan antaisi hänelle rauhaa. Poronvarasta saattaa hän ampua kinttuun kun itse teossa tapaa — ja miks'ei vähän ylemmäksikin —, mutta nämä sentään tekevät mitä ylempänsä käskevät.
"Samaa sakkia yhtiö ja yhtiön jätkät ja pomot, samaa sakkia ja yhtä luuta kuin suden selkä… Pikkuisen ketunmyrkkyä vain maitoon… ovat saattaneet lapset sen siihen sotkea, on saattanut muuten joutua… Kyllä sen asian jotenkin selvität… Kaukaisessa kiveliössä ei ole katselijoita… Ja yhtiö muistaa iankaikkisesti, iankaikkisesti… Sadan vuoden kuluttua vielä takkavalkean ääressä kuiskaten mainitaan…"
Herra Jeesus, armahda minua! Murha, kymmenen murhaa, seitsemänkymmentä murhaa, eivät kaikki katumukset ja helvetin vaivat riittäisi sitä korvaamaan…
Ja Matti Niemelä syöksyi ulos, haki rahalliset ja rahattomat, kulki kuin henkensä edestä, puhui järkevästi, rukoili, pyysi ja vetosi viattomaan perheeseensä.
Yhtä turhaa!
Kenellä ei ollut, kenellä ei sopinut, kenellä ei sattunut olemaan "tähän hätään" kotosalla.