Aina hänen ajatuksensa lopulta pysähtyivät metsäherra Gyllenmarckiin. Olihan Gyllenmarck sanonut Lyylille sairaalassa: "Ei sinun isääsi niin vaan ajeta pois…" Tai jotakin siihen tapaan.
Mutta ei iljennyt enää mennä sinne vankumaan. Jos tekee jotakin, niin tekee omasta aloitteestaan, ei se puhumalla parane. Mitään ei kuitenkaan ollut kuulunut.
"Jos metsäherra pettää", ajatteli hän loppuun asti piinautuneena ja kun mitään muuta oljenkortta ei enää ollut, "jos Gyllenmarck pettää, silloin ei ole oikeutta taivaassa eikä maan päällä".
Hänen vaimonsa kuihtui päivä päivältä ja pillahti tuon tuostakin itkuun.
"Ei se vinkumalla parane", ärähti Matti Niemelä.
Samalla hän kuitenkin häpesi itseään ja äänilajiaan ja jatkoi:
"Mitäs tuosta nyt itket? Eihän kaikki vielä ole loppuun pelattu, ja jos onkin, niin kyllä minussa on työmiestä elättämään teidät ja itseni. En minä ole ensimmäinen enkä viimeinen jätkä".
Vaimo pyyhki kyyneleet hameensa helmaan ja koetti näyttää tyyntyneeltä.
"Ei sinusta ole, Matti…", sanoi hän, mutta lopetti lauseen kesken. Sillä jos hän olisi loppuun asti sanonut, olisi seuraava sana ollut "mihinkään", ja se olisi ollut vähän liian karkeasti sanottu.
Pirtin lattia oli yltyleensä lian ja syljen peitossa, huoneissa leijaili sakea tupakansavu, ja talonväki kulki äänettömänä askareissaan. Iltaisin oli pirtti täynnä puheensorinaa, kiroilua, naurua ja korttienläiskettä. Itsenäisestä talosta oli Niemelä muuttunut tukkilaiskämpäksi. Nyt puuttui vain, että viinakauppiaat saapuisivat, niin kurjuudenkuva olisi ollut täydellinen.