Toisinaan Matti unohtui pitkäksi kotvaksi katselemaan kortinlyöjiä, huomasi, kuinka rahat, kellot, tupakkamassit ja eväslaukut tuontuostakin, ja kädenkäänteessä, vaihtoivat omistajaa, kuinka yksi puolessa minuutissa menetti viikkopalkkansa ja toinen samassa ajassa sen voitti. Kuta kauemmin hän kulloinkin katseli, sitä voimakkaampana meni häneen halu liittyä tuohon samaan huolettomaan ja hälisevään joukkoon. Istua siinä vain ja voittaa, yhä ainoastaan voittaa, kunnes olisi voittanut koko velkansa. Sitten hän veisi rahat pomolle tuonne kamariin, sanoisi: "Siinä on, lähtekää nyt kävelemään ja vähän sassiin!" Näin hän katseli ja ajatteli ja vihdoin hän huomasi, että vain perheen läsnäolo esti häntä tuohon joukkoon liittymästä.
Eräänä iltana saapui viinakauppias, ja Matti Niemeläkin osti itselleen litran. Se tapahtui ensi kerran pitkästä aikaa. Maanantai-aamuna otti hän ensimmäisen ryypyn, ja juuri silloin ilmestyi pari yhtiön metsänarvostelijaa hänen kotimetsäänsä, ihan pihamaan aidan taakse. Tulivat sinnekin niinkuin omalle maalleen ja alkoivat killistellä puiden runkoja ja lyödä pilkkoja puihin.
"Jumal'aut sentään!"
Matti Niemelä tajusi, että hän oli ostanut viinan Luojan sormen viittauksesta. Yhtiö tulee takomaan merkkejään hänen metsäänsä niinkuin omaansa! Jo meni nyt vähän liian pitkälle! Nyt tarvittiin luontoa, selvillä päin hän ei ikinä olisi mennyt niitten kanssa rähisemään. Mutta nyt saisivat katsella, kenen metsää ovat krateeraamassa!
"Mitä miehiä te olette?" huusi hän ehdittyään aidan viereen.
"Kannanlahti-yhtiön ollaan", vastasi toinen miehistä itsetietoisesti.
"Mitä te sieltä haette? Suorikaa heti matkoihinne siitä!"
"Äläpä revi liiaksi suutasi, Matti. Kyllä tiedät itse, millä asioilla ollaan."
"Olkaapa millä asioilla tahansa, niin liian aikaista se vielä on.
Lähdettekö sieltä — vai…?"
"Usutanko koiran kimppuun", jatkoi toinen miehistä nauraen.