Syrjäinen saattoi helposti huomata, että Gyllenmarckin oli vaikea hillitä itseään. Hänen äänensä värähteli, ja hänen silmissään oli uhkaava tuike, jollaista ei kukaan ennen muistanut niissä nähneensä.
Tukkiherrajoukko liikehti levottomasti, joku alkoi vaistomaisesti koota kortteja pöydältä.
"Herrat ovat hyvät ja pelaavat pelinsä loppuun", jatkoi Gyllenmarck tyynemmin kuin olisi osannut odottaa, "sen verran täytyy sentään suoda aikaa. Sitten on parasta, että suoritatte laskunne ja lähdette."
Herrojen kasvoilla vaihtelivat värit, ja heidän oli vaikea hillitä vihaansa. Mutta sikäli kuin he edessään seisovaa metsäherraa tunsivat, tiesivät he myöskin, että leikki oli kaukana.
"Herra metsänhoitaja ei taida tietää", lausui viimein vanhin heistä ponnistaen viimeiset voimansa pysyäkseen tyynenä ja arvokkaana, "herra ei tosiaankaan taida tietää, että tässä talossa jo melkein on kuin toinen isäntä".
"Kuka se sitten olisi?"
"Yhtiö".
"Vai niin. Ja millä perusteella se nyt tänne niin yht'äkkiä isännöimään muuttaisi?"
"Herra metsänhoitaja ei taida tietää sitä velkajuttua?"
"Tiedän. Mutta se ei oikeuta tunkeutumaan toisen taloon. Sitäpaitsi se ei vielä ole ollut käräjissä esillä, ja se voidaan maksaa vaikka tällä hetkellä, jos tahdotaan."