"Ei se siltä ole näyttänyt…"
Pomo veti suunsa puolittain halveksivaan hymyyn ja loi voitonriemuisen katseen tovereihinsa. Hän oli tohtinut soittaa suuta metsäherralle, samalle metsäherralle, joka oli juoksuttanut yhtiön suurinta pomoa.
Mutta Gyllenmarckin kärsivällisyys oli nyt tyyten loppunut. Hänen arvovaltansa ei hyötyisi siitä, että hän tässä seisoi ja väitteli muutamain jätkästä kohonneitten tukkipomojen kanssa.
"Jos teillä on velkakirja mukananne ja valtuudet vastaanottaa rahat, niin antakaa tänne se", sanoi hän lopuksi asettaen setelitukon pöydälle. "Päinvastaisessa tapauksessa on paras jättää tämä talo kymmenen minuutin kuluessa ja sanoa tuolle joukkiolle tuolla pirtissä, että se tekee samaten. Minä huomautan viimeisen kerran, että tulen isännän puolesta käyttämään kaikkea sitä voimaa ja valtaa, mikä oman kodin puolustamiseksi on sallittu, ja ellei talo määrä-ajan kuluessa ole puhdas, annan avata tulen. Syyttäkää sitten itseänne!"
Sanaton hämmästys valtasi tukkiherrajoukon. Toiset tekivät eleitä noustakseen, mutta istuutuivat jälleen, toiset vilkuilivat ahdistettuina ympärilleen. Ukkoherra katseli setelitukkoa ja alkoi viimein laskea sitä.
"Tuota noin", aloitti hän epämääräisesti ja vitkastellen, "sitä velkakirjaa ei ole täällä… se on Peuraniemen metsäkonttorissa…"
Sitten hän taas kokosi rohkeutensa.
"Ei kai metsäherra tarkoita, että me tästä yön selkään lähtisimme?" sanoi hän. "Emme me ilmaiseksi täällä ole."
"Kyllä minä juuri sitä tarkoitan. Älkääkä oman etunnekaan vuoksi antako minun sitä toistaa."
"Niin, mutta…"