Nyt oli yö, kesäyö, muuatta päivää ennen juhannusta. Taivaanranta ruskottaa punaisena, aurinko vetäytyy vain hetkeksi piiloon, ruvetakseen jo muutamien minuuttien kuluttua uudelleen kultaamaan kaukaisten tunturien ja vaarojen huippuja ja metsän puiden latvoja. Auringon mukana heräävät linnut, ja sääsket yltyvät virkeämpään toimintaan, ilma on täynnä kosteata tuoksua, linnunlaulua ja surinaa. Virratessaan joki välkkyilee kuin kultavirta, eikä kosken kohina enää kuulosta raivoisan koiran ulvonnalta, vaan on tasaisesti haastelevaa, leppoisaa ja lohduttavaa.
Niemelän pirtin pöydälle ilmestyvät kahvikupit, sen ovat matkamiehet rehellisesti ansainneet; ne ilmestyvät siihen kenenkään vihjaisematta ja viittaamatta, välttämättömäsi asiaankuuluvina, näkymättömän kiitollisuuden näkyväisinä osotuksina.
"Ottakaa, metsäherra… ja miehet myöskin…"
Kehoituskin tulee kuin jostakin kaukaa, ilman puhumisen vaivaa ja ponnistusta.
Sitten olisi vähitellen käytävä käsiksi siihen, joka välttämättömästi on tuleva, siihen, jota kaikin vaistoin ja henkeä pidätellen odotetaan. Ja siihen käydään käsiksi, harkitusti ja asiantuntemuksella, vaatimatta mitään kunniaa pienestä palveluksesta. Gyllenmarck tuntee olevansa toimiva tekijä yhteiskunnassa, mies, joka ei vatvo menneitä, vaan jolla on pitkä tulevaisuus ja paljon työtä.
"Se velka", sanoo hän, katkaisten hiljaisuuden, "on nyt järjestetty".
Ja kun hänelle ei mitään vastata, laskee hän rahat pöydälle ja jatkaa:
"Omaan nimeeni otin, kunnes saat yhtiön maksetuksi. Enhän voinut mitenkään tehdä muutenkaan. Sitten, kun olet yhtiön suorittanut, arvostelen metsääsi Krokforsin yhtiölle antamansa rahan arvosta. Ymmärrätkö?"
Matti Niemelän kömpelö käsi kopeloi setelitukkua, hänen silmiinsä nousevat vedet, vaikka hän tarmokkaasti ponnistelee vastaan, eikä hän voi estää leukaansa papattamasta. Hän huomaa olevansa ämmämäisen lapsellinen ja naurettava, mutta hän ei voi sille mitään.
"Te olette ollut minulle niin hyvä", sanoo hän värähtävin äänin, "etten minä tiedä, miten minä oikein…"