Hän katsahtaa sinne, missä tietää vaimonsa istuneen, mutta tämä on vetäytynyt pois, päästääkseen kauan tukahdutetun kyyneltulvan valloilleen, ja hän tuntee itsensä vielä neuvottomammaksi ja nöyremmäksi.
"En minä tiedä", sopertaa hän, "miten minä metsäherralle oikein… kiitollisuuttani…"
"Suorihan maksamaan vain velkasi yhtiön metsäkonttoriin Peuraniemelle", lausahtaa Gyllenmarck melkein karusti, "ja pidä vasta paremmin silmäsi auki. Sinä saat vielä Krokfors-yhtiöltä tuhat markkaa, kunhan metsä on arvosteltu".
"Kyllä minä… huomispäivänä. Vai tuhat markkaa vielä…!"
"Niin. Kyllä sinä jo tällä pääset jaloillesi. Mutta pidä sitten kynsin hampain kiinni omuuksistasi, niin metsästä kuin kaikesta muustakin, ja hoida sitä järjellä. Tilaa vaikka apua maamiesseurasta, kyllä se kannattaa."
* * * * *
Aurinko oli jo korkealla, kun Niemelän talossa käytiin levolle. Mutta uni ei tullut silmiin, siinä puheltiin, supateltiin, tehtiin suunnitelmia ja laskelmia.
Gyllenmarck istui ikkunan ääressä ja katseli kimaltelevia kastehelmiä ja kuunteli heräävää luontoa. Joelta kuului kaukaista huutoa ja hoilausta, siellä kulki hänen karkoittamansa jätkäjoukko kuin kodittomat sielut pitkin rantoja, huudoillaan, vaikkakin yhä etenevillä, häiriten kesäyön rauhaa. Ja äkkiä Gyllenmarckin päähän taas lensi ajatus niistä suurista kylmistä aivoista, jotka oikeastaan hallitsivat noita, jotka tekivät työtä ja hoilasivat, ja niin paljoa, paljoa muutakin.
"Minun täytyy nähdä se mies", päätti hän itsekseen, "nähdä ja puhua hänen kanssaan".
Yksi talo oli pelastettu, mutta monia oli saman kadotuksen partaalla.