Tai jos hänelle itselleen sellainen menestys sattuisi, että hän vaskoolinsa pohjalta löytäisi nyrkin kokoisen kultakimpaleen, tuntisiko hän itseään silloin tyytyväiseksi, kokoaisi kompeensa ja lähtisi kotiinsa? Ei, vieläkin kiinteämmin hän työhön käsiksi kävisi.
"Onnistaa se vielä toisenkin kerran…"
Olihan täällä ennenkin onnistuttu — tai ainakin otaksuttu onnistuvan. Mitä tietäisikään kertoa valkoinen jäkäläkangas, joka näytti hymyilevän auringonpaisteessa hänen ympärillään, tai kankaalla kasvavat kuuset, jos niillä olisi suu puhua? Tai mitä olisikaan nähnyt tunturi, jonka laki kohosi tuolla Laanilan ja sääskisen notkelman takana? Ne kertoisivat niistä ajoista — jolloin suuri ja mahtava yhtiö perustettiin etsimään Lapin kätkettyä kultaa. Silloin nousi keskelle erämaata kuin noidan iskusta suuria ja mahtavia rakennuksia, joita ympäristöllä asuvat lappalaiset ihmetellen tulivat katsomaan, ratsuteitä rakennettiin, syviä kaivoksia kaivettiin, uskottiin, toivottiin ja odotettiin, liike ja elämä kaikui ennen autiossa ja tyhjässä kiveliössä. Mutta ne kertoisivat muutakin: työmiesjoukot poistuivat, rakennukset jäivät autioiksi, ja entinen suuri, koskematon rauha vallitsi erämaassa. Rakennukset rappeutuivat, tuuli kiskoi irti kattopäälliset ja löi ruudut sisään, seinät harmaantuivat ja rapistuivat, ja vain kuljeksivat poromiehet talvisin sekä kulkijat ja kullanetsijät kesäisin käyttivät niitä asuinsijoinaan. Ammottavat kaivosaukot, risteilevät tiet, polut ja tienviitat osoittivat ainoastaan, miten erämaassa oli eletty ja mellastettu. Erämaa oli pitänyt keltaisen, jalon metallinsa, ja yhtiö oli kärsinyt suuria tappioita.
"Kaivosteollisuus ei kannata", pääteltiin, "kultaa saadaan täällä vain joista huuhtomalla".
Ja sitä saatiinkin, milloin enemmän, milloin vähemmän, mutta saatiin joka tapauksessa niin paljon, että toivo enemmän löytämisestä säilyi.
Erkki Petkula kuului, kuten mainittiin, niihin, jotka uskoivat.
"Onnistaa se vielä, toisenkin kerran…"
Hän ryömi taas polvillaan pitkin ojan reunaa huljutellen maljakkoansa vedessä, ja tulos oli pieniä kiviä.
"Lujallepa ottaa…"
Hän nousi täyteen pituuteensa, oikoi selkäänsä ja kangistuneita jäseniään, sylkäisi ja pani tupakan. Johan kannattikin.