Saatuaan maamöhkäleen vaskooliinsa hän siirtyi ojanreunalle, kumartui ja alkoi huuhdella. Mutta hänen polviaan vavisutti ja pakotti ja hänen täytyi polvistua. Maa väheni maljasta sitä mukaa kuin hän huuhteli; hänen kiiluvat silmänsä seurasivat tarkkaavasti ja jännityksellä hiekkamurujen ja veden vähenemistä maljasta. Viimein oli jäljellä vain pieniä kiviä, mutta — keltaista, himmeästi kimmeltävää jyvästä niiden joukossa ei ollut.
Erkki Petkula huoahti, nousi, siirtyi ylemmäksi ja iski taas hartiain takaa kuokkansa hiekkaperäiseen kankaaseen…
"Ellei tänään satu, sattuu huomenna, ja ellei huomenna, niin ylihuomenna…"
Hangasojan kirkas, läpikuultava vesi kimaltelee ja välkkyilee auringonpaisteessa, ja Erkki Petkulasta tuntuu, kuin nuo veitikkamaiset välkähdykset merkitsisivät ystävällistä, kehoittavaa silmäniskua hänelle.
"Yritä vaan, Erkki Petkula, kyllä tästä vielä hyvä tulee…"
Nahkapussi, johon löydetyt kultajyväset piti pantaman, heilahtelee velttona hänen vyöllään; vain muuan orpo jyvänen, viikkojen varrella löydetty, on sen pohjassa. Mutta Erkki Petkula yrittää, ja jokaiseen huuhteluun liittyy sanaton rukous, jokaiseen kuokaniskuun selittämätön toivo.
Silloin tällöin vilkaisee hän ympärilleen. Hän ei ole ainoa kullanhuuhtoja Inarin Hangasojan varrella, hän katselee, miten muut ovat onnistuneet. Mutta nämä iskevät kuokkansa maahan vakava ilme kasvoillaan niinkuin hänkin tai matavat ja polvistuvat ojan rannalla niinkuin hänkin, löytääkseen keltaisen, himotun kultasuomun. Mitään ilonhuudahdusta tai tyytyväistä murinaa, joka merkitsisi lumotun metallin löytöä, ei kuulu, ja Erkki Petkulan rinnan täyttää jonkunlainen vahingoniloinen tyytyväisyys.
"Jos on lujassa minulla, niin lujassa on muillakin…"
Mutta jos joku toinen löytäisi suuren kultamöhkäleen ja ilosta huudahtaen katselisi sitä auringonvalossa — suivautuisiko siitä Erkki Petkula ja lähtisi nyreissään tiehensä? Ei, vaan yhä pitemmiksi hän venyttäisi jo muutenkin venyneet työpäivänsä.
"Jos hän, niin miksen minäkin…"