Viimein hän arvasi saavuttaneensa laen, sillä nousua ei enää tuntunut. Hirvittävä kylmyys kohtasi hänen kasvojansa, ja vaistomaisesti hän nosti kätensä suojatakseen nenäänsä ja poskiansa. Siellä täällä erotti hän harmaita kivimöhkäleitä, ja toisin paikoin osui hänen silmiinsä harmaja paasi, josta tuuli oli pyyhkäissyt lumen pois.
Mutta yhä vaativampana valtasi hänet syvä uupumus, joka tuntui valavan raskasta lyijyä jäseniin.
"Kyllä kannattaakin istahtaa hetkiseksi", arveli hän itsekseen, poikkesi syrjään tiestä ja istahti luminietokseen selällään nojaten kivipaateen.
Istuuduttuaan hän huokasi helpotuksesta. Kaikki väsymys oli kuin pois puhallettu, hänen ajatuksensa alkoivat askarrella yksinomaan iloisissa asioissa, eikä hän lainkaan tuntenut hiipivää, painavaa raukeutta. Harrastuksella, jollaista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, hän katseli tuikkivia tähtiä ja kirkasta linnunrataa sekä revontulia, jotka alkoivat säihkyvän, salaperäisen leikkinsä. Vihdoin hänelle hämärästi selvisi, ettei hänessä enää ollut miestä nousemaan, vaikka tahtoisikin, mutta se oli hänen mielestään samantekevää ja hän antautui unelle, kun kerran kaikki tuntui niin lämpimältä ja suloiselta.
Mutta yön tullen pakkanen tulistui, paukutteli kuusia alangossa ja kivipaasia tunturin laella, ja revontulet säihkyivät, valaisten Aleksi Ovaskaisen valkoista vuodetta. Jos joku olisi vienyt tunturin laelle lämpömittarin, olisi se osoittanut 50 asteen pakkasta.
Kahden päivän kuluttua löydettiin ensin Aleksi Ovaskaisen tielle jäänyt kuorma ja kuollut hevonen ja vihdoin niiden isäntä kuoliaaksi jäätyneenä, autuas hymy huulilla ja osaksi lumen peittämänä.
Kimmeltävää kultaa.
Erkki Petkula iski raskaan kuokkansa hartiain takaa rannan hiekkaan, niin että pikku kivet säkenöivät, ja nosti raskaan maamöhkäleen huuhdemaljakkoonsa, "vaskooliinsa".
Paahtava kesäaurinko poltti hänen selkäänsä, ihoa kirveli, hiestyneet vaatteet takertuivat kiinni hänen pakottaviin jäseniinsä, mutta sellaiseen hänellä ei ollut aikaa kiinnittää huomiota. Kun sääskien puremat alkoivat käydä liian kutkuttaviksi ja tuskallisiksi, siveli hän kasvoilleen uuden annoksen väkevätuoksuista pikiöljyä ja jatkoi taas taukoamatonta, yksitoikkoista työtään.
Erkki Petkula oli vielä sillä kannalla, että hän uskoi.