"Kun joku lappalainen ajaisi ohi, niin ottaisi minut pulkkaansa", ajatteli Aleksi, mutta mitään lappalaista ei osunut hänen lähettyvilleen, Liinoo vain potkaisi viimeisen kerran eikä sitten enää liikahtanut.
"Hei! Hee-ei!" huusi Aleksi vielä kerran, — saattoihan joku olla lähettyvillä. Mutta nytkin vastasi vain kaiku hänen huutoonsa.
Äänettömänä hän kumartui hevosensa ylitse ja koetti vierittää sitä tiensyrjään, mutta yhä polttavammaksi kävi tuska hänen omassa ruumiissaan.
"Nyt ei ainakaan sinua enää valjasteta rahtikuorman eteen", sanoi hän surullisena katsellen hevosensa raatoa, "mitenkähän minun sitten käynee…"
Hän kävi vielä reestään hakemassa kirveen aseekseen, pisti lihakimpaleen turkkinsa taskuun ja alkoi sitten vaelluksensa.
Hetkisen hän mietti mennäkö takaisin vai jatkaako samalle suunalle, jonne matka oli ollutkin, muisti samassa, että tunturin tuolla puolen on talo ja alkoi kiivetä tunturin rinnettä ylöspäin.
Minuutti minuutilta tuli hämärämpi, mutta nopea kävely tuntui Aleksia virkistävän, ja nopein askelin hän hoippui eteenpäin. Häntä eivät peloittaneet sudet — olihan hänellä kirveensä. Hän tahtoi hinnalla millä tahansa päästä tunturin toisella puolella olevaan uutistaloon, jossa häntä odotti lämpö ja ruoka. Kylläpähän siellä aina joku neuvo kuorman suhteen keksitään. Se olikin viimeinen kuorma, josta hän vastasi.
Kun hän oli saavuttamaisillaan pimeässä häämöttävän aukean, jota hän arveli laeksi, valtasi hänet kaamea raukeus. Liialliset ponnistukset olivat hänen lopen uuvuttaneet.
"Ei ole kummakaan", ajatteli hän, "parempaakin miestä tässä väsyttäisi".
Mutta hän laahusti yhä eteenpäin, arvaillen, mitähän ne siellä kotona sanoisivat, kun kuulisivat, että Liinoo onkin kuollut, ja millä ilveellä hän siitä vakuutusmaksun saa irti. Kotona kai ne juuri istuskelivat valkean ympärillä ennen makuullepanoaikaa ja odottavat häntä kotiin vasta ensi viikon lopulla. Siellä niillä on yllin kyllin lämpöä.