Päivä kallistui illaksi. Tähdet kävivät kirkkaammiksi, taivaankansi tummeni silmissä. Pakkanen yltyi, jos se enää voi yltyä.
"Noh, Liinoo!" yritti Aleksi tuskissaan ja levitti vällyt hevosensa yli. "Menehän nyt, muuten kuolemme molemmat."
Liinoo ei enää liikahtanutkaan. Sen hengitys korisi vain ankarammin, ja joka hetki näytti siltä, kuin saisi se suonenvedon.
Aleksi alkoi nopeasti päästellä elukkaansa valjaista — nyt sai kuorma hänen puolestaan toistaiseksi jäädä minne tahtoi. Kylläpähän korjaaja tulee jäljestäpäin.
"Nyt lähdetään, Liinoo!"
Aleksi oli nyt saanut hevosen valjaista ja yritti taluttaa sitä suitsista. Hevonen otti muutaman askeleen, mutta pysähtyi sitten paikalleen ja alkoi pureksia kuolaimiaan. Lopuksi se heittäytyi pitkäkseen lumiselle tielle.
"Liinoo! Liinoo… oh!"
Liinoo ei enää noussut. Se piehtaroi vain tiellä, ja sen kaviot potkivat irti lumimöhkäleitä ja jääkappaleita.
Aleksille tuli itku kurkkuun nähdessään hevosensa tekevän loppuaan; hän kumartui sen puoleen ja koetti väkivoimalla saada sitä pystyyn, mutta peräytyi nähdessään veripilkkuja tiellä.
"Tulkaa apuun!" huusi hän minkä keuhkoista lähti, mutta kukaan ei vastannut hänen huutoonsa. Ainoastaan kolkko erämaa, kaukaiset tunturit, aavat ja metsänrannat vastasivat yksitoikkoisena, kaukaisena kaikuna: "apuun…"