Kuta korkeammalle tultiin, sitä purevammaksi kävi kirpeä pakkanen, sitä vaikeammaksi hengittää. Joka hengenvedolla tuntui kuin sierainten seinämät jäätyisivät yhteen. Aleksi huohotti väsymyksestä, mutta yhä eteenpäin hän ponnisteli, kunnes huomasi, että hänen polvissaan ja varpaissaan oli kamala kipu. Ja tuskin oltiin vielä alangossa olevien puiden tasalla.
Mutta Aleksi ei hellittänyt. Yhä tarmokkaammin pakotti hän itseään ja eläintään, kyynärä kyynärältä, syli syleltä noustiin yhä ylemmäksi. Toisinaan hevonen kompastui, reki vierähti metrin taaksepäin, mutta seuraavalla otteella valloitettiin menetetty ala takaisin.
Tuo kompastelu se eniten peloitti Aleksia. Koskaan ennen ei Liinoo ollut sellaisia oireita osoittanut, ja Aleksi älysi, etteivät ne olleet hyväksi.
Yhä hitaammaksi kävi kuitenkin kulku, yhä useammin täytyi huohottavan eläimen seisahtua ja Aleksin panna kankensa pönkäksi estämään reen luisumista, yhä kirpeämmäksi tuntui pakkanen käyvän ja yhä polttavammaksi tuska Aleksin polvissa ja varpaissa. Hänen kulmansa, partansa ja silmäripsensä olivat paksussa huurteessa ja usein hänen oli pakko epäillä oman näkönsä tarkkuutta. Kun päästäisiin tunturin laelle, olisivat pahimmat esteet voitetut, mutta nyt hänen täytyi epäillä, pääsisikö hän milloinkaan sinnekään asti.
Vihdoin hevonen pysähtyi. Aleksi koetti saada sitä käyntiin, mutta se ei enää välittänyt hänen hoputuksestaan, ravisteli vain itseään ja pysyi itsepintaisesti paikallaan.
"Levähtäköön, kylläpähän lähtee", ajatteli Aleksi, suoristi itseään ja alkoi tehdä liikkeitä pysyäkseen lämpimänä.
Hän oli noussut ehkä neljänneksen koko tunturin rinteestä, ehkei oikein sitäkään. Toivottomana hän vilkuili ympärilleen, hänen allaan oli vain ääretön, valkea aapa, reunustanaan tummat metsät. Aapojen ja metsien takana oli valkoisia tuntureita, kenties yhtä kauheita kuin nämäkin, ja kaiken yläpuolella kaareutui kylmänkalsea, teräksensininen taivas, jolle jo tähdet alkoivat syttyä.
"No, Liinoo, mennäänpäs nyt taas vähäsen!" kehoitti Aleksi, jota kammottava valkeus alkoi peloittaa ja vistottaa.
Liinoo koetti liikahtaa, vaan ei voinut. Sen jalat pettivät, se vaipui kontalleen. Aleksi auttoi sitä pystyyn, se nousikin, mutta vapisi ja värisi koko ruumiiltaan pahemmin kuin äsken.
"Jokohan sen nyt tauti tappaa", ajatteli Aleksi tuskastuneena, ja häntä itseäänkin alkoi puistattaa.