Aleksi seisahtui ja alkoi katsella taivaan merkkejä. Taivas oli kirkas, pilvenhattaraakaan ei näkynyt missään. Pyryä ei siis ollut tulossa, sen takia uskalsi kyllä tunturille, mutta yksi oli, joka peloitti: tunturin erottamaton, ikuinen, jäytävä viima.
Liinookin oli pysähtynyt ja korskahteli. Sitäkin peloitti tuima, talvinen tunturi. Se oli rahtikuormiin väsynyt, sitä myöskin vilutti.
"No, menehän nyt, loska, niinkuin venäläinen sanoo", kehoitti Aleksi ja siveli rohkaisevasti elukkansa lautasia.
"Vastahan söit", sanoi Aleksi taas hetken kuluttua, "et ruokaa ainakaan tarvinne".
Vihdoin hevonen otti kävelläkseen, kun Aleksi vähän kovemmin oli sitä lyönyt kämmenellään lautaselle.
Peloittavalta tuntunut tunturille nousu alkoi. Pureva viima viilsi Aleksin kasvoja, hevonen pysähtyi ensimmäisessä vastanteessa. Edessä toljotti suuri, valkoinen alastomuus.
Hetkeksi Aleksiin meni voimakkaana kumma ajatus: purkaa kuorma tiepuoleen ja tyhjällä reellä ajaa karauttaa tunturin tuolla puolen olevaan taloon. Se ajatus valtasi hänet niin voimakkaana, yllättävänä ja käskevänä, että hän hetkeksi pysähtyi, pannaksensa aikeensa täytäntöön, mutta sitten hän hymähti, kokosi mielenlujuutensa ja hopitti hevostaan käyntiin.
Elukka huohotti, mutta ei liikahtanutkaan.
"No, joko nyt taas!" murahti Aleksi, otti reen perältä tukevan kangen ja vipusi sillä kuormaa eteenpäin. Eläin ymmärsi hyvässä tarkoituksessa annetun avun ja alkoi taas käydä omasta aloitteestaan.
Näin kiivettiin yhä korkeammalle, hevosen ottaessa askeleen kerrallaan ja miehen joka askeleella vivutessa kuormaa.