Kaukana aavan laidassa häämöttivät tummat, lumenpeittämät metsät, ja metsien takana siinsivät valkoiset, lumiset tunturit, joiden huippuja, niitä ympäröivän usvan takia, ei silmä kyennyt erottamaan.
Äkkiä Aleksia värisytti koko olemukseltaan pari — kilometriä kestäisi vielä valkoista, toivottoman tasaista aavaa, sitten alkaisi nousu tunturinrinnettä ylös. Tuossa se oli kuin hänen edessään, käden ulottuvissa, ikäänkuin sanoen: "Nouskaapa nyt, veikkoset!"
"Jouduppas nyt, Liinoo", puheli Aleksi hevoselleen. "Kun tuon yli onnellisesti päästään, ollaankin talossa."
Mutta elukka pysähtyi. Hirnahti, käänsi päätään ja tapaili olkapäätänsä. Se ikäänkuin kokosi voimia ja lähti sitten taas kärsivällisesti kulettamaan kuormaa.
"Kyllä totisesti heitän tämän homman", mutisi Aleksi, "kun vain onnellisesti kirkolle päädyn. Palttua annan heidän sotatarpeilleen." Ja hevoselleen hän ääneen lausui: "Tämä onkin viimeinen reisu, Liinoo. Kun kotiin taas tullaan, pääset eläinlääkärillä käymään ja sitten saat levähtää."
Hevonen ei ottanut kuullakseen Aleksin puheita, vaan kulki tyynesti eteenpäin, ja Aleksilla oli taas aikaa verrata tukin- ja rahdinajoa, tietysti edellisen eduksi.
"Jos minä jonnekin menen", päätti hän, "niin tukinajoon lähden. Siellä saa edes järjestää hommat jotakuinkin oman mielensä mukaan, mutta palaapa täällä taipaleelta takaisin…"
"Näin iankaikkisen pitkät matkat vielä", jatkoi hän tovin kuluttua ja aikoi sytäyttää piippuaan, mutta huomasi samassa, etteihän sitä muutaman savun takia kannata palelluttaa käpäliään.
Sitten alkoi hän taas heilutella käsiään ja ottaa hyppyaskelia, ja ennenkuin hän oikein älysikään, painui tie metsikköön. Pakkanen tuntui nyt, metsikössä, vähän heltiävän, ilma tuntui käyvän lauhkeammaksi ja Aleksi tunsi jotain ilon tapaista. Hevosenkin askeleet kävivät nopsemmiksi kuin äsken.
Mutta edessä oli nyt tunturin pitkä, ikuiselta näyttävä rinne; näin läheltä ei kyennyt enää edes erottamaan lakea. Se oli jossakin tuon loppumattoman rinteen takana.