Alussa hän oli toivonut, että edes joku oli suuresta roikasta jäljellejäänyt, mutta niin ei ollut tapahtunut. Ehkäpä hänen kiusakseen niin yhdessä sakissa pysyttelivät.
Aleksi Ovaskaista vilutti.
Läpitunkevaa kylmää eivät voineet estää lammasnahkaturkit ja poronnahkakintaat eivätkä paulakenkien päälle vedetyt suunnattomat huopatossut. Se oli alkanut jo eilen, metsässä, ja nyt se yhä otti yltyäkseen.
Hevonenkin oli ruvennut kompuroimaan ja kompastelemaan, ja Aleksi oli sille asianmukaisesti noitunut ja kiroillut. Mutta tästä ei koni ollut hyvillään; se värisi kauttaaltaan, luimisteli korvillaan ja hirnahteli.
"Älähän nyt ole milläsikään", puheli Aleksi, muuttaen ääntä kellossaan. "Onhan sitä ennenkin tällaisessa pakkasessa yksissä oltu ja hyvin toimeen tultu. Taipaleen päässä on talo, ja jos kunnollisesti kuljet, saat illalla lämpimät sijat ollaksesi ja kunnolliset appeet syödäksesi."
Näytti kuin hevonen olisi ymmärtänyt isäntänsä hyvänsuovan puheen, ainakin se joudutti askeleitaan ripeämpään kulkuun ja koetti voimiensa mukaan kinnata raskasta kuormaa. Aleksi sen sijaan marssi kuormansa perässä, voimalla takoen käsiään yhteen ja yrittäen hyräillä laulunpätkää, jonka hän joskus oli oppinut.
Aamupäivä oli vasta kulumassa, ja pakkanen otti vain yltyäkseen.
Aleksin nenänpäätä kipristi ja sormien nokat olivat turtana.
"Onpa nyt oikein riivatunlainen pakkanen", tuumi hän itsekseen, "ainakin kolmisenkymmentä astetta. Mutta onpahan ennenkin sellaisia ilmoja kestetty ja pian taival laukeaa."
Ei tuulenhenkikään kulkenut valkoisen jängän yli — se vielä olisikin puuttunut. Näkymättömänä, äänettömänä pakkanen verhosi kaikki; sen läsnäolon voi vain tuntea.
Aleksi Ovaskainen otti pieniä hyppyaskelelta, ne tuntuivat vähän niinkuin lämmittävän ja virkistävän. Lumi naukui, ulvoi ja narskui reen jalasten ja hevosen kavioitten alla; se oli ainoa ääni, jonka Aleksi kuuli äärettömässä, toivottomassa kiveliössä. Pieniä, harmaita usvapilviä kohosi tuon tuostakin hevosen yltä, leijailivat sekunnin eläimen yläpuolella ja katosivat sitten siniseen avaruuteen — se oli ainoa liike, jonka hän näki, lukuunottamatta omaa hengitystään ja vaivalloisesti kompuroivaa juhtaansa.