"Niinpä kyllä", myönsi toinen, "mutta kuinka sinä nyt sitä tulit ajatelleeksi?"
"Minä kun aion heittää hiiteen koko tämän rahtihomman."
"Senkö viinanpuutteen vuoksi?"
"Ei, mutta muutenkin."
"No mikäs sen viisaampaa on. Kun ei miellytä, niin heittää hiiteen koko souvin."
Ja sitten oli toveri taas jäänyt katselemaan kortinlyöjiä ja kellonvaihtajia, jättäen Aleksin oman arvostelukykynsä varaan.
Yhä sakeammaksi oli savu käynyt mustassa pirtissä, jota räiskyvä takkavalkea valaisi, yhä suuremmaksi melu, kunnes toinen toisensa jälkeen kömpi lavereille käydäkseen levolle. Aleksikin oli pistäytynyt katsomassa juhtaansa, asettanut vällyt sen selkään ja palannut sitten tupaan. Hetkisen oli hän istuskellut mietiskellen ja piippuaan imeskellen, kunnes oli vuorostaan hänkin kiivennyt laverille, pannut laukkunsa päänalaiseksi, kietonut parhaimpansa mukaan lammasnahkaturkin ympärilleen ja sitten nukahtanut autuaaseen uneen.
Tästä hetkestä oli nyt kulunut kolme päivää, ja kuusi päivää oli kulunut siitä, kun Aleksi Ovaskainen kuormineen oli kirkolta liikkeelle lähtenyt. Hänellä oli siis — niinkuin hän laskemalla sai selville — neljän tai viiden päivän taival edessä.
Koko taipaleella ei hän ollut kolmeen päivään nähnyt ainoatakaan elävää ihmistä. Kun hän viimeisessä asutussa majapaikassa oli herännyt, olivat hänen matkakumppaninsa jo jättäneet hänet, ja osoittautui mahdottomaksi enää heitä tavoittaa. Muutaman tunnin kuluttua oli häntä vastaan tullut tyhjien rekien kanssa palaavia rahtimiehiä, jotka kertoivat, että hänen toverinsa olivat noin peninkulman hänestä edellä. Siitä asti Aleksi oli heittänyt toiveensa. Hän oli nukkunut pari tuntia yli määrän — liekö se ajattelemisen yritys siihen vaikuttanut —, mutta kun hänet oli jätetty kuin koira, niin jättäkööt. Hän tulee kyllä toimeen ominkin avuin.
Yksin hän oli hommaillut autiotuvissa, itse itselleen kahvit keittänyt ja ruuat lämmittänyt ja yksin kai hän kuormineen perille saapuisi.