"Juusperi", virkkoi Joki-Pekan Lauri nöyrästi, "anna minun mennä, vannon, etten tule enää sinun piiriisi!"
"Uskoin sinua kerran, nyt en enää usko", murahti Juusperi kuivasti.
"Astuhan alas kuormaltasi!"
Hiukan vastahakoisesti Joki-Pekan Lauri heitti ohjakset ja läheni
Juusperia.
"Ja nyt juokse Lauri, henkesi edestä!"
Juusperi oli asettanut itsensä hevosen ja Laurin väliin revolveri yhä suunnattuna Lauria kohden ja laukaisi ilmaan. Taas hevonen vimmastui ja laukkasi tulista vauhtia, ohjakset valtoimina, kirkonkylää kohden, mutta Joki-Pekan Lauri peräytyi. Siinä silmänräpäyksessä Juusperi taas oli pyöränsä selässä ja painalsi hevosen jäljessä.
"Tule hakemaan hevonen nimismieheltä, jos uskallat", huusi hän Laurille jäähyväisiksi, tämän vastatessa hänelle kauheilla kirosanoilla.
Jonkun ajan kuluttua tavoitti Juusperi hevosen ja ohjasi sen keskellä yötä kuormineen nimismiehen pihaan.
Siihen loppuivat Joki-Pekan Laurin sankarityöt Pohjanperillä. Kuormansa, hevosensa ja ajopelinsä menettämisestä hän oli kärsinyt niin suuren vahingon, ettei hän koskaan siitä toipunut. Jotkut tiesivät kertoa, että Joki-Pekan Lauri myöhemmin oli nähty ansaitsemassa rehellisellä työllä elatuksensa jossakin Ruotsin puolen sahalla, toiset väittivät, että hän vain ansaitsi uutta liike-pääomaa, kun taas kolmannet olivat varmalta taholta saaneet kuulla, että hän oli "tullut uskoon". Oli miten oli — Juusperin piirissä häntä ei sen jälkeen nähty.
Seuraavana pääsiäisenä sai nimismies kunniamerkin, ja jo aikaisemmin kirjoitettiin lehdissä hänen suuresta valppaudestaan ja tarmostaan viinarikosten syytteeseensaattamisessa, mitä m.m. osoitti se, kuinka hän ajoissa osasi lähettää konstaapelin vangitsemaan Pohjolan kuuluisinta viinankuljettajaa ja kuinka mainiosti tämä oli onnistunut.
Juusperista sen sijaan ei puhuttu sanaakaan.