Se silloinen yö oli kuitenkin sirottanut muutamia hopeahapsia lisää hänen tukkaansa.
Viimeinen puu.
Lassi Pietarinpoika oli molempien poikiensa kanssa kaatamassa metsää.
Tämä Lassi Pietarinpoika asui kolmannessa polvessa Huutonientä ja oli siis sen perustajan, Tuomas Jaakonpojan, pojanpoika.
Eihän se suuri ollut, Huutoniemi, mutta kuitenkin niin suuri, että kolmessa polvessa oli elättänyt omistajansa, kun vain ymmärsi asettaa elämälleen kohtuulliset vaatimukset. Ei siinä sopinut mennä liiaksi pröystäilemään eikä levittelemään höyheniään, vaan tuli ottaa jokainen päivä kuin Jumalan armeliaasta kädestä.
Mutta olipahan sentään tultu toimeen. Melkein sata vuotta oli kulunut siitä, kun Tuomas Jaakonpoika täällä ensi kerran iski kuokanteränsä maakamaraan ja kirveensä puunrunkoon, ja siitä asti oli Huutoniemi omistajansa elättänyt. Eikä viiteenkolmatta vuoteen oltu Huutoniemen talon hevosilla vedätetty ainoatakaan rahtikuormaa eikä tukkikuormaa yhtiölle. Alussa oli tosin pitänyt tehdä hiukan rahtitöitäkin puhtaan rahan saamiseksi, sillä maa vaati paitsi työtä myöskin rahaa.
Ja yhä parempaan kuntoon olisi Huutoniemi saatu, kunhan Lassi Pietarinpojan molemmat pojat olisivat tarttuneet ohjaksiin, nuoria ja terveitä kun olivat molemmat. Eipä ollut kaukana, ettei Huutoniemestä olisi voinut tehdä kaksikin taloa.
Mutta siinäpä se lykkäsikin eteen tiukan paikan.
Lassi Pietarinpoika oksi hartiavoimin, otsansa hiessä, äsken kaatamaansa puuta ja pyyhkäisi tuon tuostakin hikeä otsaltaan puseronhihaansa.
Niin. Siinäpä se myrkyn lykkäsikin, ja nyt oli talon paras metsä menossa!