Työnsä lomassa Lassi Pietarinpoika löi syrjäsilmäyksen molempiin poikiinsa, jotka äänettöminä ja ähkien puuhasivat kumpikin kulmallansa.
Vanhemman, joka isoisänsä mukaan oli kastettu Pietariksi, liikkeet olivat hitaanpuoleiset, mutta harkitut ja varmat. Kun hän iski kirveensä petäjän kylkeen, teki hän sen ikäänkuin syvästä vakaumuksesta ja periaatteesta, joka ei sietänyt tinkimistä. Hänen iskunsa olivat harvat, mutta hyvin osatut ja varmat, varmasti kaatavat. Hänestä se oikea maamies tulisi, Huutoniemen tuleva isäntä, ja maamiestä osoitti ulkomuotokin. Ei se ollut liiallisella muodon koreudella pilattu, ja vaikka vasta puolivälissä kolmeakymmentä, olivat hartiat jo hiukan kumarassa.
Toista oli Eeron, puoltatoista vuotta nuoremman veljen laita. Mies heilui kuin kuumeessa tai kuin tuli olisi polttanut kantapäitä, kunnes sitten siihen paikkaan väsyi, eikä pitkään aikaan pystynyt kunnolleen mihinkään. Ja eri meiningit sillä muutenkin oli kuin vanhemmalla veljellä. Tuskin oli mies ripiltä päässyt, niin jopahan piti olla hopeakello tikuttamassa liivin taskussa ja perät roikkalehtimassa liivin taskun suusta. Ja sitten vielä piti olla kirjava silkki kaulassa ja ties mitkä simsetit. Eri meiningit, totisesti! Aikaisin oli ruvennut kyliinkin juoksemaan, ja morsiamiakin oli jo ehtinyt olla useampia, vaikkei niistäkään sen valmiimpaa kuunaan tullut. Olikin tainnut olla vain turhaa soidinpeliä. Pietari kun oli aikoinaan sanonut, että nyt hän ottaa sen Mäkiahon Sannan, niin hän oli sen myös ottanut, eikä siinä sen pitempiä mutkia ollut ollut.
Kun olisi Eerokin älynnyt ottaa sopivan vaimon, niin olisi tämäkin hakkuu ehkä säästynyt. Mutta ne sen morsiametkin olivat olleet puettuina rimpsuihin ja pitseihin — niinkuin se Ylitalon Olgakin —, työhön ne olivat liian hienoja, ja kun tunkion näkivät, niin jo nyrpistivät nokkaansa. Olihan omantunnon velvollisuus sanoa vakaisesti ja peittelemättä, niinkuin hänkin, Lassi Pietarinpoika, oli sanonut:
— Heitä pois hyvän ilman aikana, sillä sellaisia miniöitä minä en kerta kaikkiaan talooni huoli.
Tavallista rajummin ja vähän närkästyneenä Lassi Pietarinpoika katkoi kaadetun petäjän oksia.
Taisi ollakin Eerolle paras, kun sille tuli se päähänpisto, että nyt hän ottaa ja lähtee Amerikkaan. Hän olikin, Lassi Pietarinpoika, ajatellut, että milloinkahan tuo sen keksii. Mutta kun tarkemmin ja perinpohjaisemmin asiaa ajatteli, niin taisi ollakin hyvä keksintö.
Eero oli kuitenkin sanonut jotain muutakin.
— Eiköhän olisi parasta, oli hän sanonut, että minut maksettaisiin talosta irti, niin ei ole sitten enää mitään näykeksimistä.
— Ennättänetpä saada osasi sittenkin, kun minun pääni on kaatunut, laillisessa perinnönjaossa, oli Lassi Pietarinpoika vastannut.