Ihmeellinen vetovoima sillä olikin vallesmannille. Mutta se taisi johtua siitä, että molemmat olivat pitäjän vanhimpia virkamiehiä, papit ja toiset metsäherrat olivat muuttuneet senkin seitsemän kertaa, tulleet ja taas menneet paremmille maille. Vosmestari vain ei liikkunut minnekään valkoisesta puustellistaan joen rannalta; sanoivat, että rouvakin oli muuttoa vastaan, ja kaipa yksi metsäherranvirka oli yhtä hyvä kuin toinenkin.
Eikähän se syrjäisiä liikuttanut. Puustellista ei koskaan kuulunut mitään, ei hyvää eikä pahaa, ja niin kuluivat vuodet, eikä vosmestarin perheestä pahinkaan juorukello olisi tiennyt muuta, kuin että kaikki ovat terveitä ja hyvissä voimissa.
Ainoa, mistä osa ehkä voitiin lukea vosmestarin ansioksi, oli se, että kun hän alkoi kulkea vallesmannilla, heitti vallesmanni ryyppäämisen vähän vähemmäksi ja tuli rouvaansa kohtaan paremmaksi, niin että pitäjäläisten juorupuheet hiljalleen lakkasivat.
"On siinä miestä", tunnustettiin vosmestarista.
Niillä olikin merkillinen tapa istua ja "maistella", herra vallesmannilla ja herra vosmestarilla.
Illansuussa, kun alkoi hämärtää, ilmestyi metsäherra nimismiehen huoneeseen, pani lakkinsa naulakkoon, tervehti ja kävi istumaan. Jos nimismiehellä sattui olemaan jotain tekemistä teki hän ensin työnsä loppuun, muussa tapauksessa hän astui vastaan ja tervehti metsäherraa kädestä pitäen.
Nimismiehen piika oli kylällä kertonut, että vosmestari ja vallesmanni sitten tervehdyksen jälkeen istuessaan harvoin vaihtoivat halaistua sanaa, ja kyläläisten mielestä oli hyvin kummallista, että kaksi täysijärkistä miestä sillä tavoin saattoi istua ja "mulkoilla" toisiaan, niinkuin he sanoivat. Näin he saattoivat istua tunnin tai pari, kunnes viimein nimismies varmoin askelin marssi kaapilleen, otti sieltä esille tinakaulaisen pullon ja loi tavaksitulleen, kysyvän katseen metsäherraan. "Mitä mieltä sinä olet? Olisikohan tarpeellista meidän ottaa yksi napaus?"
Silloin metsäherra tavallisesti vähän vilkastui, siveli huulipartaansa ja vastasi:
"Jaa… minkähän tuo tekisi…"
Tämän myönnytyksen saatuaan nimismies täytti pikarit, pullo asetettiin pöydälle ja molemmat miehet istahtivat toisiansa vastapäätä, kumpikin tavalliselle puolellensa pöytää.