"Enkös sanonut sitä, veli", sanoi hän neljännen lasin jälkeen, "jotain täytyi olla alla… Man luxar inte en gammal… heh…"
"Tjaah, mutta se oli vain hyglisesti tehty Evertiltä", väitti vanha metsäherra, "helkkarin kauniisti ja miehekkäästi tehty, aivan kuin sinulta viisitoista vuotta sitten…"
"Jaa, mutta sehän nyt ei kuulu asiaan…"
"Suuria gentlemanneja olette te molemmat Herran edessä, suuria gentlemanneja", hoki vanha metsäherra, "ei muuta kuin pitää hyvänään vaan. Skool! Sellaista voi tapahtua itsekullekin…"
"Kun on tunteet… heh! Skool!"
* * * * *
Seuraavana keväänä muutti nuori metsäherra rouvineen valkoiseen puustelliin joen rannalle hyväkeuhkoisen poikansa kanssa, sillä nuoresta metsäherrasta oli nyt tullut oikein vakituinen vosmestari hoitoalueeseen. Kerrottiin, että rouvan isä samana keväänä kävi alhaalla ottamassa pankista kymmenentuhatta markkaa. Tietysti nuorta paria — ketä sitten muuta — varten.
"Hätäkös niitten on elää", sanottiin, "varallisuutta, hyvä asema ja hyvä palkka…"
Ja sitten kului vuosi ja kului toinenkin, talvet ja kesät tulivat ja nuoresta vosmestarista alkoi vähitellen tulla vanha vosmestari, ja pitäjäläiset lakkasivat sanomasta vosmestarin rouvaa Elsaksi ja puhuttelivat häntä vosmestarinnaksi, ja naiset niiasivat ja miehet nostivat lakkia, kun tulivat häntä vastaan maantiellä tai polulla. Lapsiakin oli jo kolme.
Vosmestarinna oli iso ja leveä ja käskevä meiningeissään, ylpeäkin hän oli ja harvasanainen, mutta eihän se kumma ollutkaan. Harva talontytär sitä vaan vosmestarinnaksi pääsee. Mutta herra vosmestari itse pysyi hintelänä ja kulki aina niinkuin murheen painamana ja viihtyi mieluummin metsissä ja nimismiehellä.