"Vai niin… tuota", aloitti hän, mutta taaskin emäntä keskeytti hänet:
"No kyllähän me aina alkuun autamme."
"Niin alkuun… tuota." — Isäntä sylkäisi ja pisti taas piipun paikoilleen. — "Ei ole meilläkään liikoja… mutta ainahan sitä jollakin tuhannella… Tuota paljoko teillä oikein on palkkaa?"
"Saattaa nousta neljääntuhanteen…"
"Hm… no… vai ei niillä herroillakaan ole sen enempää… Minulle olivat viime vuonna panneet sata äyriä… Vaikka liikaahan siinä oli tietenkin…. Mistäpä meillä niitä suuria tuloja… Mutta ainahan sitä sen verran on, että alkuun voi auttaa…"
* * * * *
Samana syksynä mikkelin tienoissa heidät pitäjän kirkossa vihittiin ja kirkkoherra puhui tärisyttäviä sanoja niille, jotka rypivät synnin liassa, käskien heitä tekemään kääntymyksen ja sitten hän vielä puhui kauniita sanoja vastavihitylle parikunnalle, kehoittaen heitä nöyryyteen ja kuuliaisuuteen ja etteivät antaisi maailman loiston ja rikkauden häikäistä itseään, ja naiset pyyhkivät silmiään, ja morsiamen äiti, joka oli puettu mustaan silkkipukuun, heitti ylevän katseen ympärilleen, mutta isä kulki sen näköisenä, kuin painaisivat häntä ikävät aavistukset, joista hän ei parhaimmalla tahdollakaan voinut päästä rauhaan. Lappalaiset, jotka pitäjän etäisimmiltä kulmilta myöskin olivat saapuneet tähän juhlalliseen tilaisuuteen — samalla kuin tulivat mikkelinmarkkinoille — katselivat paulakenkiensä kärkiä ja pukujensa hopeasolkia ja pitivät koko menoa äärettömän hienona ja monimutkaisena, sillä he eivät vielä koskaan olleet nähneet yhdellä kertaa niin paljon herroja ja isoisia koossa. Mutta vallesmanni istui synkän näköisenä ja hienossa tuuterissa lähellä ristikäytävää vanhan vosmestarin vieressä ja lykkäsi tätä kylkeen ja kuiskasi:
"De va' fan, kuinka ne nyt ovat ihania ja autuaita… Men vi ska' se, vi ska' se…"
Sitten hän änkeytyi toivottamaan onnea hääparille, sillä nyt siirryttiin Puntukseen, joka oli vuokrattu häittenpitoa varten, koska morsiamen koti olisi ollut liian kaukana ja hankalan matkan päässä, eikä hääiloa häirinnyt olleenkaan se, etteivät morsian eikä sulhanen osanneet tanssia, vaan päinvastoin lisääntyi huippuunsa, kun vallesmanni ahkerasti otettuaan totia nousi pöydälle ja piti pitkän ja liikuttavan puheen morsiamelle suomeksi ja sulhaselle ruotsiksi.
Kun aviopari sitten seuraavan laskiaistiistain korvissa sai esikoisen, kamalaa ääntä pitävän poikalapsen, oli se vallesmannin ja monen muunkin laillista järjestystä rakastavan pitäjäläisen mielestä vähän niinkuin liian aikaista, eikä vallesmanni malttanut olla siitä huomauttamatta vanhalle metsänhoitajalle.