"Maallinen helvetti. Minne me toisistamme pääsemme? Paras lunastaa vekselinsä ja olla ajattelematta…"
Metsäherran kasvoille nousee puna, ja hänen silmissään saattaa huomata pienen, ehkä veitikkamaisen kimmellyksen.
"Mutta joskus sitä kernaasti ajatteleekin", jatkaa hän, "ja silloinkin tulee siihen johtopäätökseen, että paras on niinkuin on. Olisi näet voinut saada sellaisenkin, joka pyrkisi pistämään nenänsä sellaisiin asioihin, joita hän ei parhaimmalla sivistykselläänkään kykene ymmärtämään, ja siitä tulisi tietysti kalabaliikki…"
"Sehän minuakin nykyisin lohduttaa", huokaa nimismies ja tipauttaa vähän kummankin lasin pohjalle, sulkee huolellisesti pullon ja vie sen kaappiin.
"Kyllä Elsa on paras, minkä olen voinut saada", päättää metsänhoitaja, "ja sitä paitsi — oma vika… Kah, onpa se aika taas kulunut. No näkemiin."
Ja hän ottaa lakkinsa ja katoaa yhtä hiljaa kuin on tullutkin.
Puustellista vilkkuvat vielä tulet ja rouva tulee miestään portaille vastaan.
"Kauanpa siellä taas oltiin!"
Metsäherra naurahtaa.
"Tietysti niitä elämän suuria kysymyksiä", naurahtaa rouvakin.