— Mitäs tuon kokoisista kiinnityksistä, — vastaa Hannuksela verkalleen.
Isännät menevät kysyväisen näköisiksi, ja jotkut tulevat Hannukselaa lähemmäksi.
— Se on niin, — jatkaa Hannuksela silminnähtävällä vastenmielisyydellä, — että Peuraniemen patruuna voi olla suurissa asioissa. On pankkiosakkeita, on tehdasosakkeita, saattaa olla muitakin. On voinut panna kaiken irtaimen rahansa likoon.
— Aivan niin, — vastaa kiinnityksenottajan asiamies, kaupunkilainen varatuomari, tyytyväisesti.
Hannuksela luo häneen syrjäsilmäyksen ja alkaa pukea ylleen.
Renkipoika vartoo ovensuupenkillä.
— Tuollainen kiinnitys, — puhuu Hannuksela edelleen, — ei Peuraniemessä merkitse sinne eikä tänne. Tietysti olisi saanut vekselillä tai millä tahansa, mutta ellei tahdo ruveta lyhytaikaisiin sitoumuksiin, niin se on hänen asiansa. Meistä kai ei kukaan ole Peuraniemestä saamassa.
Viimeinen lause vaikuttaa jonkunlaiselta iskulta ja ällistyttää hiukan. Hannukselan Hermanni painuu jykevät hartiat hiukan kumarassa ovesta pihalle renkipojan seuratessa perässä eikä hänellä ole aikaa huomata velkojan asiamiehen ihmettelevää, mutta kiitollista katsetta. Sitäpaitsi ei jonkun varatuomarin kiitollisuus tai kiittämättömyys hänelle mitään merkinnyt. Se nyt oli niin, että Hannukselalla aina oli ollut "omat mutinansa", niinkuin sanottiin.
Hetkisen vallitsi huoneessa Hannukselan mentyä hiljaisuus.
Hannukselan puheliaisuus oli ihmetyttänyt kaikkia.
— Puhui melkein kuin omaan pussiinsa, sanoi viimein Ketolan isäntä.
— Kertovat, että Peuraniemen poika tässä syksyllä oli käynyt kyselemässä Hannukselan tytärtä, — tiesi joku. — Lieneekö sitten perää?