— Kuule, perkele, mikä sinä oikein luulet olevasi?
— Häh?
— Niin että mikä sinä luulet olevasi?
Hilu pysähtyy ja pistää katkismuksen povitaskuunsa. Syysilta alkaa pimetä, ollaan tulossa rippikoulusta.
— Kyllä minä aina saman asian ajan kuin sinäkin, vastaa Hilu vavisten ja katselee ympärilleen, mutta yhtään kirkkokankaan takaliston poikaa ei näy joukossa.
Hilu ei vapise pelosta, vaan vihasta. Aamupäivällä, koulutuntien alkamista odotellessa, on jo ollut pientä sananharkkaa ja nyt se jatkuu. Vitikan Arviiti, talollisten poikia, oli kertonut, että tänä iltana sitä mennään kutittelemaan Iinaa, ja Hilu oli sanonut, että no siitä ei ainakaan sinulta tule mitään. Oli käynyt vähän verille ja Arviiti oli muutenkin sellainen isänsä rikkauksilla kerskuja.
— Vai ajat! sanoo Arviiti ja astuu lähemmäksi.
— Tuollainen kymmenen pennin mies.
— Anna olla vain. Ei se sinulle paista.
Pojat ryhmittyvät tiiviimmin riitelevien ympärille. Asia alkaa käydä mielenkiintoiseksi.