Hän on nyt, tänä aamuna, tullut tänne lyödäkseen ensimmäiset kirveeniskut ja iskut olivat seuraavat toinen toistansa, kunnes suunnitelma oli toteutettu. Se voi kohdata vaikeuksia, voipa tulla ylitsepääsemättömiä vaikeuksia, mutta niiden pelko ei estä yrittämästä.
Mitään hillitöntä riemua tai ylitsevuotavaa, teräksistä työintoa Hilu ei tunne, sen sijaan on hänen mielensä tyyni ja rauhallinen, ehkä toivorikas myöskin. Aivot ja mielikuvitus ovat jo niin paljon ehtineet näissä asioissa askarrella, että nyt, kun suunnitelmat ovat toteuttamisasteella, on kylmä järki ottanut ehdottoman ylivallan.
Kivet on jo talvella vedätetty paikalle, talolliset ja muutkin kyläläiset ovat katsoneet pitkään, ajatteleeko se tosiaankin… Nuo katseet ovat hiukan hätkähdyttäneet Hilua, mutta hän on jatkanut niinkuin ei mitään olisi. Hänellä on nyt rahaa niin ja niin paljon, vierasta voimaakin voisi palkata joksikin aikaa, mutta koettaa nyt näinkin ensiksi; ruokaa on kotona niin ja niin pitkäksi aikaa. Kyllähän sitä sentään koko kesän täällä heiluu ja menee sitten talveksi vaikka metsiin vähäksi aikaa. Pitää vain pitää se vara, ettei välipäätä tule rahan eikä ruuan suhteen. Mitähän syrjäinen nyt mahtaisi sanoa, kun näkisi hänet näissä hommissa ja kuulisi hänen hiljaiset mietteensä…
Annappa olla ensi kesänä: eikö olekin kankaanranta erinäköinen ja eivätköhän paistane valkeat salvokset polulle…
Hilu katkaisee mietteensä ja nousee seisaalleen, kasvoissaan omituinen, hiljainen kirkkaus, nousee, riisuu takkinsa ja asettaa sen kivelle, riisuu puseronsa ja asettaa sen takin päälle. Sitten hän huomaa, että aurinko on jo miltei korkeimmillaan ja että se lämmittää ja paahtaa eväslaukkua ja hän nostaa laukun varjopaikkaan, koettelee vielä kirveensä terää ja astuu metsään. Iskut alkavat kajahdella ja pian kaatuu räiskien ja jymisten ensimmäinen puu.
Hilemooni Sakarinpoika Kankkunen on alkanut luoda uutistaloa.
II
Hilu tekee työtä niin pitkälle kuin jaksaa, lepää vain sen, mikä välttämätöntä on, ja jatkaa sitten taas. Alussa tuntuu jäsenissä hiukan pakotusta, työn päätyttyä ne joskus tuntuvat lopen puutuneilta, mutta se johtuu vain tottumattomuudesta. Jonkun ajan kuluttua käy kaikki kuin itsestään, hän ei huomaa, kuinka aika kuluu ja kun hän sen viimein huomaa, ei hän malta lopettaa. Se on nyt sellaista.
Vähitellen, hän ei huomaa itsekään kuinka, valtaa hänet samanlainen into kuin silloin kerran Mäntyniemen raiviomaalla. Innostuksen tunteessa on nyt kuitenkin se ero, että se tällä kertaa on selvempää, tyynempää ja määrätietoisempaa. Tähän intoon liittyy ohut annos pelkoakin jonkun seikan väliintulemisesta ja siitä, että jokin nyt voisi lopettaa kaikki kun juuri ollaan päästy käsiksi. Mutta se tunne väistyy kuitenkin kaikkivoittavan innon edestä, ja yhä navakammin iskee kirves puun kylkeen.
- On se kruunu sentään… ajattelee Hilu, - antaa köyhälle pirullekin tilaisuuden tällaiseen…