— On se ainetta tuokin, hän puhuu ja vetää pullon lähemmäksi silmiään, — on se… Katsoppas, ei sitä sopisi näin kunnan miesten, mutta piruakos… Mitä se oiken tuo kirjoitus tuossa kyljessä?
— Kazjonnij spirt, vastaa Sanhriiti ponnekkaasti ja mojovasti, sillä hän on ollut joskus hommissa Kuolassa. -Se merkitsee, että valtion pirtu. Katsos, se ryssä, ymmärräthän, kyllä se tietää, millä rahat omaan taskuun kierii.
— Ymmärtää. Jaha, että valtion viinaa. No on se…
Erkkilän Juhani katselee viheriälasista pulloa syvällä hartaudella ja kääntyy sitten Hilun puoleen.
— Niin, että mistäpä minä sinun varallisuutesi ja työkykysi tiedän.
— Enhän minä ole ollut kunnan vastuksina enkä paljon muidenkaan, huomauttaa Hilu.
— Et, se on totta… Korkkikin niin mukavasti laitettu, ettei muuta kuin vähän pullon pyrstöön kämmenpohjaan tömähdyttää, niin lentää kuin limlaatipullosta. Eikö se samppaniia ole samanlaista?
— On, vakuuttaa Sanhriiti, vaan ei siinä väkevyyttä ole, tai kyllä sitä on, mutta se on sellaista salaista. Särvit kuin limlaatia ja yhtäkkiä olet petleheemissä.
— Vai petleheemissä… kas pirulaista. Mutta otahan vähän sinäkin,
Kankkus-Hilu.
— En minä tällä kertaa, tokaisee Hilu kärsimättömästi. - Puhutaan jo taas siitäkin todistuksesta.