— Kaikkea! naurahti Liisa.
Pitkään aikaan ei huoneessa kuulu muuta kuin astioiden kalinaa ja sähähdys, kun takalla oleva kahvipannu kuohuu tuhkaan.
— Eikö sinustakin tunnu vähän omituiselta? kysyi Iina vihdoin.
— En minä ymmärrä. Aluksi kai se tuntui, tuo puuha, vähän semmoiselta olemattomalta, en oikein osaa sanoa, miltä. Mutta nyt kun olen läheltä seurannut, niin se on minusta niinkuin sen pitääkin olla.
— Niin, mutta ajattele, miksi tämän juuri meille piti sattua. Miksei jollekin muulle. Onhan niitä ansiokkaampiakin.
— On kai, ei sen puolesta, myönteli Liisa hiljaisesti. — Mutta teillä kai on ollut sellainen onni.
— Kuule, Liisa. Ei se ole onni, vaan Jumala se on, usko pois.
— Saattaa hyvinkin olla Jumala. Mutta ettehän te vielä ole siellä
Liinahatussa.
— Ei kylläkään, mutta sittenkin…
Eikä Iina enää saata hillitä itseään, hän pillahtaa itkuun. Omaa onneaan hän itkee ja lankeemustansa myöskin eikä hän oikein osaa itsekään selvitellä, mitä hän itkee. Täytyy, eikä hän mahda sille mitään.