— Kyllä te saatte vähän nyt alussa kiristää vöitänne täällä kotona, puheli Hilu, — mutta kyllä me Santun kanssa teemme pitkiä ja pyöreitä päiviä.
— Joo, kyllä se puute pakenee, lisäsi Santtu, - jos tuo nyt lainkaa tullee.
Hilu katsahti ohimennen Santtuun. Aikaisemmin hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että Santtu teki hänen töitänsä melkein ilmaiseksi. Nyt se äkkiä, aivan kuin välähdyksenä, juolahti mieleen. Se oli siivo ja hiljainen poika, tämä Santtu, ei puhellut liikoja eikä paljon hommistaan maininnut.
— Pitäisi meidän vähitellen ruveta sopimaan palkoistakin, sanoi Hilu mietittyään.
— Niin palkoista, toisti Santtu. - Onhan tässä syöty ja juotu eikäpä haitanne, jos välillä vähän paiskii töitäkin. Ei tuo vielä ole luita rikkonut.
Santtu naurahteli itsekseen ja poltteli savukettaan. Sitten hän jatkoi:
— Ajattelen, että kun tässä aikani seuraan sinun puuhiasi ja pistelen yhtä ja toista muistiin ja korvan taakse, niin eiköpähän, aikaa voittaen, lohenne minullekin jonkunlainen maakappale…
Hilu kuunteli korvat höröllään.
— Vai niin kaukaa sinä, ihmetteli hän. — Mutta eiköpä tuo lohenne.
Lääniä on viljalti.
— On, onhan sitä kruunulla lääniä, jota vain riekot ja karhut ja muut metsän eläimet viljelevät. Onhan tuo ihmispenikka samanarvoinen.