Nyt tapahtui kuitenkin niin, ettei Kankkus-Hilun mökillä oltu vieraille lainkaan suopeita. Siellä oli tosin vain kaksi naisihmistä kotosalla, mutta kahviakaan ei tahtonut saada pyytämälläkään.
— Mitäs tänne tulette kahvittelemaan, sanoi emäntä. - Kirkonkylähän on paljon lähempänä.
— Saa kai se jätkäkin, perkele, juoda rahallaan kahvinsa, missä itse tahtoo, vastattiin hänelle. — Kylläs tuon itsekin tiedät.
Mutta viinanjuontihommista ja kortinpeluusta ei tullut mitään eikä yöksi tällä kertaa voinut jäädä väkisinkään.
Seuraavina päivinä uudistui näytelmä entistä uhkaavammassa muodossa. Iina, joka oli kankaan takana nähnyt yhtä ja toista, käytti suutaan, mutta se ei auttanut. Tupa pakkautui miehiä täyteen, elivät kuin kotonaan niinkuin ei talonväkeä olisi ollutkaan. Alamaissa sai kuin saikin sentään jotenkuten pidetyksi kurissa. Täällä niille ai auttanut mikään. Nyt Iina todellakin rupesi pelkäämään, mutta säilytti kuitenkin malttinsa.
— Lähtekää jo tiehenne, pyysi hän. - Ellette lähde, menen sanomaan nimismiehelle.
— Älä väkätä! Kyllä me sinut tunnemme. Vanha hosa Sörensenin sahan takaa… perkele… Ei kannata nostaa nokkaansa.
— Nosta ennen hameesi, lisäsi joku toinen mies joukon nauraa rähättäessä.
Iina lensi kasvoiltaan ruumiin valkeaksi ja koko hänen olentonsa rupesi värisemään. Ei auttanut noille puhua. Hyvä Jumala, millainen yö tästä tulisikaan. Mutta ei, kaiken uhallakin, asua piti saada rauhassa. Miehet rupesivat nyt laskettelemaan sukkeluuksia Liisalle eikä kukaan pannut erikoisesti merkille, kun Iina hiljaisesti painui ovesta ulos.
Ei tässä enää auttanut mikään muu. Saattavat kyllä jälkeenpäin yrittää jotenkin kostaa, mutta kun täytyi, niin täytyi. Herra Jeesus, että pitikin joutua noiden huomion kohteeksi.