Yksinäinen hairahtunut poro risahduttaa puita metsikössä. Uula havahtuu ja kuuntelee, vaistomaisesti käsi tapaa leukunvartta, mutta silloin tömähtelevät ja napsahtelevat poronkoparat jo kaukana kankaalla, yhä ja alati edeten.
Yksinäinen poro pysähdyttää hetkeksi Uulan ja ravistelee hänen ajatuksiaan. Hän huomaa hommansa hulluuden, mutta jatkaa kuitenkin matkaansa.
"Saahan tuota mennä", sanoo hän itsekseen.
"Siihen ei kukaan pysty sanomaan mitään."
Sillä hänen silmissään väikkyy eräs kuva, joka kiihdyttää hänen vauhtiaan, ja hän on tuntevinaan erään kädenpuristuksen, joka ajatellessakin pyörryttää. Saahan mennä, kukaan ei ole kieltänyt. Mutta käsketty on. Ylösnousun ajaksi hän ehtii perille, jos näin jatkaa.
Aurinko alkaa jo säteillä ja levittää lämpöä. Sääsket käyvät virkeämmiksi ja ahdistelevat kasvoja ja käsiä, mutta Uula ei sitä huomaa. Hän vain kulkee kulkemistaan niinkuin jonkun alkuvoiman liikkeellepanemana.
Metsässä alkaa elää ja soida. Aamutuuli humisee puiden latvoissa, siellä täällä alkavat linnut liverrellä, ja valo- ja varjopaikat käyvät syvemmiksi. Tuntuu, niinkuin olisi seuraa, vaikka kulkeekin yksin. Päiväsen kohdalla ei seeskulkijan muisto vistota eikä herätä kaukaista kammoa. Sivuilleen katsahtamatta hän kulkee sen ohi. Hiukan sivu puolimatkan alkaa polku tehdä nousua tunturin rinteelle, nousee hitaasti, verkalleen ja kierrellen koivuvyöhykkeeseen ja jatkuu sitten eteenpäin pysytellen vyöhykkeen ja kaljun rajoilla, tuontuostakin tehden pienen syrjähypyn puolelle ja toiselle.
Näillä tienoin on matkamiehen tapa levätä, mutta Uulalla ei ole aikaa sellaiseen. Kenties siihen on syynä pelko, että matka keskeytyy, että hän siinä istuessaan alkaisi järkevästi harkita asioita. Tai kenties muut vaistot, jotka vain toinen luonnonlapsi kykenee tajuamaan.
Uula jatkaa siis matkaansa. Raitis tuuli virkistää hänen hiestyneitä kasvojaan ja antaa lisää vauhtia hänen askelilleen. Minne hän katsookin, leviää vain silmänkantamattomia aapoja ja metsiä, jokiuoma tuolla ja täällä, tuntureita, joista etäisimmät ikäänkuin häipyvät sinervään savuun.
Viimein hän saavuttaa korkeimman kohdan, polku alkaa hiljalleen viettää, ja kaukana etäisyydessä näyttää Mutaniva uivan päivänpaisteessa.