* * * * *
Vasta pitkän matkaa kuljettuaan Niku äkämystyy. Olisi niille sittenkin saanut näyttää, olisi, vaikka heitä liekin ollut kymmenen yhtä vastaan. Tytötkin siellä nyt sanovat toisilleen, että oli siinäkin nahjusta kerrakseen. Ja pelkuria. Eihän se miestä olisi pahentanut, vaikka kymmentä vastaan olisikin jäänyt alakynteen.
Hän katkaisee jo itselleen aidanseipään ja kävelee jonkun matkaa sinnepäin, mistä on tullutkin, mutta heittää äkkiä seipään maantienojaan ja kääntyy jatkamaan matkaansa. Mahtaisiko koko tappelusta enää tulla muuta kuin meteli. Tappelun, oikean miesten tappelun, olisi pitänyt tapahtua silloin heti paikalla.
* * * * *
Päivät kuluvat ja Niku jatkaa matkaansa kuten ennenkin. Seudut eivät ole aikaisemminkaan olleet hänelle tunnetut kuin juuri ja juuri nimeltä, nyt ne käyvät yhäkin tuntemattomammiksi. Ei hänellä myöskään ole mitään määrättyä matkan suuntaa, hän kulkee vain sattumoisin, onnen kaupalla, ja poikkeaa minne sattuu.
Eräänä ehtoopäivänä hän poikkeaa muutamaan ränstyneeseen ja kallellaan olevaan tönöön, joka kai kerran maailmassa oli ollut punainenkin, mutta nyt kaikkien taivaan tuulten purema.
"Iltaa!"
Vanha horiseva eukko nyökyttelee siinä itseään ikkunan luona ja villakori on hänen edessään lattialla.
"Iltaa vaan", vastaa hän.
"Saisikohan teillä yösijaa… tai kenties teillä on omaa väkeä."