"Niin kylläkin. Ja pirunko minä sille mahdan."
Tällaisista vallan pienistä seikoista ja asianhaaroista voi hitaasti, mutta varmasti kehittyä suurempia. Onhan tiedossa niiden tavallinen kulku: katse etsii katsetta, puhutaan asiattomia, ettei äänettömyys pääsisi pettämään, naurahdus on väkinäistä ja kuin puoleksi itkua, ei tahdota päästää toisiaan näköpiiristä. Sarkan Nikolai tuntee mustasukkaisuutta ja vihaa, kun joku mies puhuttelee Helmiä, ja Helmi katselee räpyttämättömin silmin, kun Niku asioi Hiljan kanssa, vaikka hän samalla yrittää ajatella: "Mitähän minulla tuon kulkurin kanssa oikeastaan on tekemistä."
Ja eräänä yönä uskaltautuu Niku vaellukselle. Hän vilkuilee ympärilleen niinkuin varas, joka pelkää yllätystä, ja sydän tykyttää. Lehti sattuu kahahtamaan, risu rasahtamaan, ja joka kerta hän sävähtää ja aikoo kääntyä takaisin, mutta hiipii kuitenkin kohti päämääräänsä. Vaan silloin hän huomaakin olevansa avojalkaisin, seisahtuu ja kääntyy oitis takaisin: ei, saakuri, näin minä en voi mennä, mitä se ajattelisikaan. Niku kenkii hiljaa ja varovaisesti.
Naputus,
Mutta hiiskahdustakaan ei kuulu.
Toinen, entistä hiukan kovempi.
Kuuluu, kuinka vuodevaatteet kahisevat ja sisällä-olija äännähtää unissaan. Sitten on kaikki taas aivan hiljaista.
Niku naputtaa kolmannen kerran ja sydän lyö kilpaa sakarisormen kanssa.
Silloin joku tulee ovelle.
"Kuka siellä?" kuuluu lujalla äänellä ja kuin taisteluun vaatien.