Eihän tässä oikeastaan niin erikoisia ollutkaan tapahtunut. Sellaista voi tapahtua kenelle tahansa, niin todellakin, kenelle tahansa, vaikka isä oli pannut toimeen draaman, jossa itse esiintyi Brutuksena. Eikähän hän oikeastaan ollut tuuliajolla, hän tuli kyllä toimeen vuosikausia, vaikk'ei panisi tikkua ristiin. Vuosikausia! Sillä ajalla ennättää tehdä itsestään vaikka mitä, sitäkin, mitä isä tahtoo.
Ja vähitellen meni häneen suuri varmuudentunne, niinkuin usein menee ihmisiin, joilla on runsaasti rahaa käytettävänään. Hän melkein innostui ajatellessaan, mitä kaikkea hän rahoillaan saisi nähdä, nauttia ja kokea, eikä hän enää voinut olla itsetietoisesti olematta tyytyväinen siihen, että oli käynyt niinkuin oli käynyt.
Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan aikaa. Orkesterin ensimmäisten sävelten mukana haihtui hänen miehekkyytensä kauas, ja hän tunsi, että jos hän nyt olisi lapsi ja hänellä olisi äiti, niin hän menisi hänen luokseen, painaisi päänsä hänen syliinsä ja itkisi. Hän tuli hempeämieliseksi ja haaveelliseksi ja hän tahtoi, että hänellä olisi joku, jolle voisi uskoa itsensä.
Hän aikoi juuri maksaa, nousta ja lähteä minne, sitä hän ei ollut ajatellut — kun häntä lyötiin olkapäähän.
— Hei! Sinäkö siinä?
Gunnar Sten vavahti, mutta nähdessään lyöjän hän rauhoittui.
— Minähän tässä, vastasi hän yksinkertaisesti ja kartellen.
— No sinä olet tullut takaisin?
— Olen — niinkuin näet.
— Ja juttu meni hyvin… haukuttiin vähän ja…