Gunnar Sten ei heti vastannut. Tulokas oli Erkki Nurmelainen, vanhempi ylioppilastoveri kotikaupungista, sama, jonka kanssa hän oli tehnyt sen teon, jonka seuraukset nyt astuivat hänen eteensä. Häntä samalla kertaa suututti ja hävetti ja hänestä tuntui, ettei hän olisi suuriakaan välittänyt, vaikk'ei koskaan olisi nähnyt Nurmelaisen väsähtäneitä, mutta siitä huolimatta mielenkiintoisia kasvoja.
— Sellainen on maailman meno, arveli Nurmelainen välittämättä toisen äänettömyydestä ja kolistellen tuolia istuutui häntä vastapäätä. — Tilaanko punssia, mitä?
— Älä huoli. En ole syönytkään ja aioin juuri muutenkin tästä lähteä.
— Turhuuksia! Minne sinulla olisi kiire pyhäpäivänä?… Neiti! Kaksi kahvia ja puolikas punssia…
Äkkiä Nurmelainen terästi katsettaan, ja höristi korviaan.
— Laitasi ei ole vallan oikein, sanoi hän. Olet istunut täällä ja juonut — yksin. Sitä minä, kokeneena miehenä, en pidä hyvänä merkkinä, vaikka sen erinäisissä tilanteissa saatan ymmärtää. Sano totuus: ukko julmistui?
— Niin teki. Ja eiköhän se ollut vallan luonnollistakin!
— Mmm. Kuinka sen ottaa… Sinä tietysti sanoit, että minä sen nimen kirjoitin?
Gunnar Stenistä tuntui kysymys liian äkilliseltä ja raa'alta, ja hän punastui.
— En sitä edes muistanutkaan, vastasi hän kotvan kuluttua ja terävöitti äänensä jatkaessaan: — Olinhan sitäpaitsi itse paikalla väärennyksen tapahtuessa.