Ulkona oli jo lumi ollut pari tai kolme päivää, ajurit kiitivät ohitse, tiuvut helisivät. Siinä kaikessa oli raikasta ja kutsuvaa. Iloisia ääniä ja naurua kuului sisälle asti.
— Isä, onko tämä nyt niin kauheaa…?
Kauppaneuvos Sten loi synkän katseen poikaansa, hänen poskilihaksensa jännittyivät, ja huomasi selvästi, että hän puri hammasta. Mutta sanaakaan hän ei vastannut, jatkoi vain kävelemistään kädet selän takana.
— Hirveää, hirveää…
Hän sanoi sen enemmän itselleen kuin pojalleen, puhuminen näytti tuottavan hänelle yliluonnollisia ponnistuksia.
Silloin Gunnar Sten tunsi, kuinka poskensa valahtivat verettömiksi ja kuinka lattia hänen allaan tuntui horjahtavan. Silloin hän tunsi, että oli tehnyt jotakin viimeiseen asti huonoa ja inhoittavaa. Vaistomaisesti hän tarttui lähimpänä olevan tuolin selkänojaan.
— Hirveää, hirveää…
Sulku oli murrettu, luonnonvoima pääsi valloilleen.
Kauppaneuvos pysähtyi hänen eteensä ja näytti tahtovan niellä hänet katseellaan.
— Etkö sinä edes häpeä? Etkö sinä todellakaan tajua, että sinun ensi yösijasi tulee olemaan poliisikonttori ja että sinun lähimmän tulevaisuutesi sulkevat sisäänsä vankilan muurit? Etkö sinä häpeä seisoa edessäni valmiiksi tuomittuna rikollisena, etkö sinä häpeä ajatellessasi haudassa makaavaa äitiäsi, etkö sinä häpeä veljeäsi Kaarlea, etkö häpeä omaa olemassaoloasi?