— Isä, minä kadun, pääsi Gunnar Stenin huulilta hiljaisesti kuin rukous.
Hän ei enää ajatellut, hänen päänsä oli turtana, ja sanat pääsivät hänen huuliltaan kuin pakosta. Hän tiesi, ettei hänen isänsä viha tuntenut ääriä eikä rajoja, vaistomaisesti ja kokemuksesta hän tajusi, että hänen ensi tehtävänsä oli saattaa isä suunnilleen, sitten keskustella ja pyytää anteeksi.
Tämäkö tästä nyt tulikin! Hän oli kuvitellut kaiken käyvän kuin operetin. Veli Kaarle oli tiennyt koko jutun, pudistanut päätään: "Jeekeli, jos ukko saa tietää…" Ensin vihaa, sitten hiljaista murisemista ja kuukauden kuluttua isä jo nauraa koko jutulle, — näin hän oli luullut käyvän.
Gunnar Sten koetti rauhoittaa itseään.
— Odotetaan, ehkäpä tässä tuuli vielä kääntyykin…
Kauppaneuvos Sten oli taas vaiti; oli kuin hän ei olisi kuullut poikansa sanoja. Hän mitteli taas huoneen lattiaa nurkasta nurkkaan, ja hänen kasvoillaan kuvastui katkeruus ja viha.
Tuollaisena Gunnar Sten ei ollut koskaan ennen nähnyt isäänsä. Hän oli raivonnut kuin meri, mutta sitten oli kaikki tyyntynyt ja laantunut, asia oli unohdettu.
— Väärentäjä, luihu, hiipivä väärentäjä, minun poikani!
Sanat hukkuivat hiljaisuuteen, isän oli vaikea pidättäytyä tunteenpurkauksesta — suuntaan tai toiseen. Gunnar Sten tunsi kylmät väreet selkäpiissään ja tahtomattaan hän vetäytyi ovea kohden.
— Seiso siinä, missä seisot!