Gunnar Stenissä meni taas kaikki hetkeksi sekaisin, hänen kurkkuunsa tuli ahdistava, tuskallinen tunne, ja häntä halutti heittäytyä pitkäkseen lattialle isänsä eteen. Mutta hän ei saanut itseään komennetuksi mihinkään, hän seisoi vain kuin naulittu ja tuijotti lattiaan.
Vihdoin isä astui työpöytänsä luo ja otti sikarin, — se oli pojasta hyvä merkki, merkki siitä, että järki taas oli vangittu. Hänessä heräsi toivo.
Viereisessä huoneessa löi seinäkello, pehmeästi ja kodikkaasti, kadulta kuului puhetta ja hälinää. Ah, kunpa tämä pian loppuisi.
— Isä, aloitti hän rohkeammin.
Kauppaneuvos sytytti sikarin katsahtamattakaan poikaansa; vähitellen hän näytti rauhoittuvan ja istuutui.
— Isä, minä…
Mutta isä ei vieläkään vastannut. Kauhulla poika huomasi, että hänen olentoonsa äkkiä, kädenkäänteessä, oli tullut äärettömästi väsähtyneisyyttä ja tuskaa.
— En todellakaan ymmärtänyt, että…
— Et ymmärtänyt! Tiedätkö, mitä tekisit, jos olisit minun poikani?
Sinä sanoisit: "Minä kärsin rangaistukseni, sillä olen sen ansainnut."
— Määrää minulle rangaistus, isä, ja minä kärsin sen.