— Se peli on menetetty, ajatteli hän, koettaen olla järkevä.
Jossakin kaukana pauhasi orkesteri, ilma oli täynnä tupakansavua ja humua, tuossa iloitsivat toverit. Tämäkö nyt sitten oli sitä elämää? Vai oliko tämä vain alkusoittoa sille, joka tuleman piti.
Joku kertoi jotakin juttua. Se oli surullinen juttu, mutta Gunnar Sten kuuli vain Einar Malmin puolittain pilapäisen huokaisun:
— Voi, äiti, jos tietäisit, niin ainoan hameesi möisit ja pois hakisit.
Koko joukko purskahti nauruun, mutta Gunnar Stenin silmiin nousivat kyyneleet. Ah, ollapa nyt äiti! Äiti, joka ajattelisi myötätunnolla, joka rakastaisi ja joka ei koskaan jättäisi.
Elsa Alm! Niin. Se oli siis lopussa. Lyhyesti ja yksinkertaisesti.
Paras, kun koettaa olla ajattelematta.
Hän lykkäsi kylkeen Einar Malmia, joka katseli kattoa ilmeettömin, kiiltävin silmin.
— Puhuitko sinä totta äsken? kysyi hän.
— Kautta kunniani, vastasi Malm välinpitämättömästi.
Gunnar Sten tunsi voittamatonta halua saada osakseen hellyyttä ja hyvyyttä, sellaista hiljaista, rauhoittavaa ja lämmittävää. Sama se keneltä.