— No, tuhlaajapoika, onko nyt mielesi hyvä?
Ei, sitä se ei ollut. Näkihän sen. Sitäpaitsi hän oli saanut rukkaset, absoluuttiset rukkaset.
— Niin. Niin tulisi käymään. Minä tiesin sen, sanoi tyttö.
— Sinä olet kertonut hänelle tämän surullisen jutun?
— Tietysti. Heti kun kuulin sen. Parempihan oli, että minä sen kerroin kuin että sen olisi tehnyt joku toinen asianmukaisilla koristuksilla varustettuna.
— Ja mitä Elsa sanoi kuullessaan?
— Hän sanoi aavistaneensa, että jotakin tällaista tulisi sinulle tapahtumaan. Kertoi, ettei pitkiin aikoihin ollut sinun kanssasi ollut tekemisissä — Jumalan kiitos.
Gunnar Steniä värisytti ja hänen hampaansa kirskahtivat, mutta hetkistä myöhemmin hän tunsi syvän häpeäntunteen valtaavan mielensä ja hän painoi päänsä alas.
— Ja luuletko sinäkin nyt, Margit, kysyi hän tuokion kuluttua, että minä olen mahdoton mihinkään?
— En, vastasi tyttö vilpittömästi ja melkein hellästi, sillä siinä tapauksessa en olisi nauranut sinulle kun tulit.