Välistä häneen meni raivoisa kostonhimontunne ja hän ajatteli keinoa, jolla parhaiten voisi tuottaa Elsa Almille surua. Tämmöisen puuskan vallassa hän kerran tapasi tytön ja tunsi suurta nautintoa voidessaan välinpitämättömän näköisenä kääntää tälle selkänsä, vaikka selvästi huomasi hänen odottavan tervehdystä. Sitä nautinnontunnetta ei kuitenkaan kestänyt kauan, ja tuntia myöhemmin hänet oli vallannut katkera katumus. Hän toivoi, että kohtaisi tytön vielä kerran, mutta niin ei tapahtunut.
Toverit eivät millään tavalla muistuttaneet hänelle Elsa Almista eivätkä muustakaan ja suhtautuivat häneen melkein kunnioittavasti. Tästä oli seurauksena, että hän hetkittäin tunsi viileää rauhaa, ja tällöin hän teki kokeita voidakseen suhtautua Elsa Almiinkin kylmästi ja ylimielisesti, Silloin hän meni Margit Malmin luo ja haasteli hänen kanssaan kauan ja toverillisesti ja tunsi jollakin erinomaisella tavalla virkistyneensä. Mutta että kukaan voisi korvata Elsa Almia sitä hän ei voinut uskoa.
Mihin hän ryhtyisi?
Hän huomasi kuljeksivansa joutilaana, hänen täytyi käydä käsiksi johonkin työhön. Nyt ei hänestä kuitenkaan ollut mihinkään, sen hän järkevästi ajatellen huomasi. Tapaukset olivat liian läheisiä ja ylivoimaisia.
Vihdoin hän oivalsi tarvitsevansa kodin. Siitä piti tulla lämmin ja viihtyisä, kaunis ja rauhallinen.
Ja Gunnar Sten ryhtyi heti perustamishankkeisiin. Hän vuokrasi sopivan huoneiston, keskusteli taiteilijoiden, arkkitehtien ja huonekalukauppiaiden kanssa, ja nämä puhuivat hänelle kauneudesta, harmoniasta, värisoinnuista ja hinnoista. Hinnat. Mitä merkitsivät hinnat? Hänhän tarvitsi tyyssijan, jonne voisi paeta, tyyssijan, jonne maailman melu ei ulottuisi ja jossa hän saisi olla rahassa. Siellä hän kävisi käräjiä oman itsensä kanssa, siellä hän unohtaisi ja syntyisi uudestaan ja sieltäkäsin hän aloittaisi työnsä.
Hänen kotinsa syntyi surun merkeissä ja siitä tuli hillitty ja tumma, tumma aina ovikelloa myöten, joka painettaessa antoi vain yhden kumean helähdyksen. Siitä tuli hillitty aina eteisen lattiamattoja myöten, joihin tulijan ensi askelten äänet tukehtuivat. Työhuoneen nahkapäällykset tuntuivat huokailevan, kun niille istuutui, ja raskaitten uutimien takaa saattoivat valonsäteet antaa vain aavistusta itsestään.
Gunnar Sten tunsi todellakin jonkunlaista raukeata viihtymystä, kun oli saanut kotinsa valmiiksi.
— Sinä saisit olla näkemässä tätä, Elsa, ajatteli hän, mutta samalla hän sydämessään tunsi pakotusta.
Hän istuutui työpöytänsä ääreen, otti kirjan ja alkoi lukea, mutta ainoastaan silmät seurasivat rivejä, ajatukset kulkivat omia teitään. Tuntui, kuin painettu sana olisi niitä vain kiihoittanut. Gunnar Sten tuskastui, laski kirjan kädestään ja lähti ulos, sinne, missä oli ihmisvilinää ja iloa.