— Minusta tämä kaikki on erinomaisen kaunista, sanoi Margit Malm kulkiessaan huoneesta toiseen ja sitten kolmanteen, — ja synkkää tunnelmaa tänne on saatu yllinkyllin, mutta siitä huolimatta täältä puuttuu jotakin, nimittäin henki.
— Se tulee kyllä omistajan mukana, virkahti hänen veljensä ikävystyneen näköisenä ja sytytti savukkeen.
— Niin, sinun olisi todellakin pitänyt hankkia joku tanssijatar seinällesi, jatkoi Nurmelainen. Kyllä täällä surun ja murheen alhossa sentään on yhtä ja toista, joka valaisee taistelevan ihmislapsen kivistä polkua.
Gunnar Sten naputteli ikkunalautaa ja katseli ilmeettömin silmin alastomia puiden oksia, joita tuuli huojutteli.
— Kun kevät tulee, niin linnut ilmestyvät puihin, sanoi hän enemmän itselleen kuin toisille.
— Oikein ajateltu, vastasi Nurmelainen. Varpuset ja sen sellaiset. Ja pitävät niin saakelinmoista meteliä, että lujahermoisinkin ihminen tympeytyy koko otuksiin. Mitä lintuihin ylimalkaan ja varpusiin erikoisesti tulee…
— Anna olla jo, keskeytti Gunnar Sten melkein jyrkästi.
Nurmelainen päästi lyhyen vihellyksen ja meni toiseen huoneeseen tarkastaakseen tauluja, mutta Margit loi Gunnar Steniin pitkän, kysyvän katseen. Ja äkkiä hän huomasi, että nuorukainen kuukauden kuluessa oli huomattavasti kalvennut, että hänen suupielensä lakkaamatta nytkähtelivät ja että silmien alustat olivat käyneet valjun sinertäviksi.
— Herra Jumala, huudahti hän tahtomattaan, — kuinka paljon sinä mahtanet kärsiä, Gunnar!
— Naurettavaa, sähähti Einar Malm, nousten paikaltaan, mennäkseen Nurmelaisen luo. Naurettavaa ja akkamaista! Saa palttua joltakin Elsa Almilta, josta minä en maksaisi viittä penniä, — sitten kääritään suru silkkiin ja samettiin ja aletaan sitä hoitaa, että se kasvaisi. Peli on menetetty ja sillä hyvä. Sinun on vain pidettävä huoli siitä, että Elsa Alm joskus saa katua. Terve vaan!