Gunnar Sten nauroi ajatuksettomasi Nurmelaisen puheelle. Hän tunsi samalla kertaa voittamatonta halua olla yksin ja ryhtyä johonkin repäisevään, sama se mihin. Pitkästä aikaa hänen kasvonsa hymyilivät, ja hänen silmiinsä ilmestyi loistetta, kun hän loi ne ohimennen ja melkein salaa Margit Malmiin.
— Mitä! huudahti Nurmelainen hämmästyneenä, mutta keskeytti lauseensa ja heristi sormeaan tytölle.
— Voi sinuas, Malmien kaunis suku, sanoi hän leikillään. — Olisit antanut Gunnarin vielä vähän surra, sillä suru jalostaa. Nyt sensijaan minun mieleeni muistuu eräs fraasi ojasta ja allikosta.
— Elsa Almin nenä osoitti lievää pyrkimystä taivasta kohden, virkahti Einar Malm kuivasti. Herra varjelkoon Stenien sukua sellaisista nenistä.
Lause ei ollenkaan loukannut nuorukaista, niinkuin se olisi tehnyt tuntia aikaisemmin. Päinvastoin oli hän tuntevinaan kiitollisuutta siitä himmentävästä mielikuvasta, jonka Einar Malmin lause synnytti. Se paransi ja tappoi. Hän tunsi edelleenkin onnea ja malttamattomuutta.
— Otetaan auto ja lähdetään ajelulle, ehdotti hän äkillisen päähänpiston valtaamana.
— Kernaasti, myönsi Nurmelainen heti. Minulla on kylläkin rahaa ainoastaan nelisen markkaa, mutta kun minulla on kunnia olla tällaisten suurten herrojen välttämätön parasiitti, olen luonnollisesti asiassa mukana ja otan maksaakseni koko lystin, edellyttäen, että minulle myönnetään luottoa. Allons enfants!
VI.
Gunnar Sten kulki kuin unessa. Hän näki kaikki, mitä hänen ympärillään tapahtui, kuuli, mitä puhuttiin, mutta kaikki oli hänelle kaukaista ja usvan takaista.
— Minun täytyy johonkin ryhtyä, mutta mihin?