Hän koetti ajatella asiaa, syventyä siihen, mutta se jäi sikseen. Hän eli vain hetkestä hetkeen ja ne hetket, jotka erottivat hänet ja Margit Mainiin, olivat välttämätön paha, jotka jollakin tavoin täytyi saada kulumaan.
Joskus hän itsekin joutui epätoivon saamattomuudestaan ja tarttui muun tekemisen puutteessa kurssikirjoihin, mutta työnpuuskaa kesti vain hetkinen tai pari ja sitten alkoi taas mielikuvista rikas uneksiminen ja joutilaisuus.
Aurinko sulatteli hankia kaupungin ulkopuolelta, kadut olivat jo aikoja sitten olleet paljaat, kiviseinistäkin uhosi kostea, keväinen lämpö, ja linnut ilmestyivät puihin.
— Näin minä rakastan sinua, Margit Malm, ajatteli hän, — yöt ja päivät sinua ajattelen eikä toimistani tule mitään, ei yhtään mitään, sillä sinä viet kaiket ajatukseni.
Kuten sanottu oli Margit Malmilla ruskeat, säihkyvät silmät, hänen poskiinsa ilmestyivät värähtelevät kuopat, hänen hampaansa loistivat helmenvalkoisina kun hän nauroi ja hänen koko olentonsa sytytti.
— Ja sinä sanot rakastavasi minua, sanoi nuorukainen, rakastavasi sellaisena kuin olen?
— Ihan.
— Vaikka kuljen joutilaana ja ilman päämäärää?
— Kai sinulla on varaa niin tehdä. Ja ellei ole, on paras, että etsit itsellesi jonkun kiinnekohdan.
Hän ei sanonut "työn" — Jumalan kiitos.