Gunnar Sten alkoi entistä enemmän kiinnittää huomiota ulkonaiseen asuunsa, kävi säännöllisesti kylvyssä ja hoiti ulkonaista minäänsä. Hän teki sen vaistomaisesti, mutta hän tunsi, että hänen täytyi niin tehdä. Vähitellen alkoi hän etsiä tyydytystä kirjallisuudestakin, hänen mielikuvituksensa yltyi yhä vilkkaampaan toimintaan, ja hän alkoi rakennella tuulentupia.
Eräänä korkean kirkkaana kevätaamuna hän meni kirkkoon. Sinnekin hän ohjasi askeleensa enemmän vaistosta kuin tahdosta. Hän tarvitsi korkeaa, rauhallista mieltä, hän tahtoi selventää ja järjestää ajatuksiaan ja hän luuli sen löytävänsä Herran pyhätöstä.
Ja kirkossa hän näki Elsa Almin. Tyttö loi häneen pitkän, kysyvän katseen ja odottamatta nuorukaisen tervehdystä nyökäytti päätään, mutta Gunnar Stenin valtasi suuri levottomuus ja hänen sydämensä löi haljetaksensa.
Saarnasta hän ei tajunnut montakaan sanaa — pappi lukikin sitä kuin ulkoläksyä — mutta musiikki ja veisuu viihdyttivät häntä ja saattoivat hänet vienoon, surumieliseen ja puhtaaseen vireeseen.
— Tänne minä tulen usein, päätti hän itsekseen hartaan, juhlallisen tunteen valtaamana.
Sinä iltana ei Gunnar Sten suudellut Margit Malmia, hän kulki edestakaisin ja mietti.
— Sinä laulat kauniisti, Margit, sanoi hän. Laula minulle Synnöven laulu.
Ja tyttö lauloi:
"Niin hyvä, tiedänpä ken se vain on tehnyt kirkkohon pöydän pyhän, ken käski kulkea parittain, ovelta kuorihin yhä…"
Nuorukaisen silmiin nousivat kyyneleet, hänet valtasi syvä liikutus, eikä hän lopuksi voinut hillitä itseään, vaan ratkesi itkuun ja painoi päänsä tytön syliin.