— Gunnar raukka, sanoi tyttö hiljaa laskien kätensä hänen päälaelleen.
Tämä tyynnytti nuorukaista hiukan.
— Minä tahtoisin olla niin hyvä, sanoi hän, mutta minä en voi, en todellakaan voi…
— Mitä sinä sitten olet tehnyt?
— Tiedäthän sinä?
— Mutta, rakas poika-parka, naurahti tyttö surumielisesti, — emmehän sitä enää saa tekemättömäksi. Ja olenhan minä sinun kanssasi.
— Minä olen menettänyt niin paljon, niin paljon.
Tyttö nosti nuorukaisen pään ja katsoi häntä suoraan silmiin.
— Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat, sanoi hän rauhallisesti, ja minä rakastan sinua niin paljon, että heti menen Elsan puheille. Kun edes näennäinen sovinto välillänne saadaan aikaan, niin ehkä kaikki muu sitten vähitellen seuraa itsestään.
Gunnar Sten hypähti seisomaan ja hänet valtasi äkillinen kiitollisuuden ja voiman tunne. Nyt muuttuisi kaikki, kädenkäänteessä. Mutta samalla kuin hän loi katseensa tytön kuvankauniisiin kasvoihin, katosi koko mielikuva. Toinen oli kylmästi, peruuttamattomasti viskannut hänet syrjään, kelpaamattomana mihinkään, — ja tässä tulee sitten korkeasyntyinen, kaunis, ihannoitu Margit Malm, luottaa häneen niin, että rakastaakin häntä, antaa kaiken, minkä hänenkaltaiselleen ihminen suinkin voi antaa ja menee niin pitkälle jalomielisyydessään, että tarjoutuu välittämään… Ei, se ei voi olla mahdollista. Ja seuraavassa tuokiossa kiitollisuuden ja voiman tunne vaihtuvat taas lempeäksi, saamattomaksi rakkaudeksi.