Gunnar Sten tuntee, kuinka toinen yrittää tarkata hänen kasvojaan pimeässä.
— Kuljeskelen muuten vain, vastaa hän yhtäkaikkisesti. — Entä itse?
— Ethän tule mustasukkaiseksi? kysyy Nurmelainen naurahtaen väkinäisesti.
— En usko, että minulla voisi olla mitään mustasukkaisuudentunteita sinuun nähden.
— Onnellinen sinä, huoahtaa Nurmelainen välittömästi ja Gunnar Sten on huomaavinaan hänen äänessään erikoisen soinnin, — sinä, joka voit olla kuten tahdot ja jota rakastetaan. Köyhä piru on onnellinen, kun joku sanoo hänelle ystävällisen sanan ja halveksimatta puhuu hänen kanssaan hetken tai pari.
— Et vastannut kysymykseeni.
— Tuo kuulostaa steniläiseltä. — Olen ollut kävelyllä Margit Malmin kanssa. Sanon vielä, että olet onnellinen. Hän rakastaa sinua, ja me saamme katsella häntä ylös. En koskaan unohda tätä iltaa.
Nurmelaisen puhe ei vaikuta Gunnar Steniin suuntaan eikä toiseen. Häneen on mennyt joku vissi tunne ja tietoisuus, joille hän ei voi keksiä nimeä, ja hän lähtee sanattomana seuraamaan Nurmelaista.
— Tule sisään, sanoo hän kapakan ovella.
Eikä Nurmelainen vastusta, vaan seuraa tahdottomasti kuin lammas teurastuspaikalle. Gunnar Sten ei urki mitään, hän istuu sanattomana ja tuijottaa vuoroin eteensä, vuoroin Nurmelaiseen.