— Juo, sanoo hän. — Suotakoon sinulle tänä iltana sekin nautinto.
Nurmelainen ei vastaa mitään, sillä hän huomaa, että toisen tarkoituksena on juottaa hänet tukkihumalaan.
— Mikä sinä luulet olevasi? kysyy Gunnar Sten ja hämmästyksekseen huomaa hän Nurmelaisen samenevissa silmissä vesiä, kun tämä kangerrellen vastaa:
— Ei mitään muuta… kuin ihmislapsi… ja sellainen vain, kuten jo tiedät, köyhä raukka, niinkuin Einar Malmkin sanoi…
Vastoin tahtoaan tuntee Gunnar Sten itsensä liikutetuksi ja tuntia myöhemmin hän jättää Nurmelaisen lojumaan kapakan sohvalle, työnnettyään hänen taskuunsa seteleitä.
Hänen mielensä on kuulas ja kirkas, hän tuntee olevansa oikea Sten ja hän viheltelee itsekseen samoillessaan asuntoaan kohti.
Äkkiä hänen mieleensä muistuvat setelit, jotka hän oli työntänyt
Nurmelaisen taskuun, ja hänet valtaa pirullinen päähänpisto: hän menee
ilmoittamaan poliisille kadottaneensa suuremman rahasumman ja
Nurmelainen vangitaan.
— Siinä olisi palkka siitä suudelmasta.
Inhoten hän kuitenkin hylkää ajatuksen jo sen syntyessä ja jatkaa matkaansa mieli merkillisellä tavalla keveänä.
Tästä kaikesta on nyt kulunut jonkun verran toistakymmentä tuntia, ja Gunnar Sten odottaa, että ovikello kumahtaisi. Kuten sanottu, oli hän jo ehtinyt koko paljon tänä aamuna ja ainoa, mikä häntä vaivasi, oli odotuksen jännitys, johon silloin tällöin sekaantui kaukainen vihlaisu.