— Näin tulee Margit Malm sisään, minä annan palvelijan mennä vastaan, näin hän tulee… näin sanoo… Minä sanon… Hän tietysti nauraa minulle vasten kasvoja ja lähtee tiehensä…
Vihlaisu sydämen kohdalla uudistui, muttei häirinnyt hänen mielialaansa sen enempää.
— Näin… hän lähtee tiehensä… minkäpäs sille. Hän on vain säälinyt minua ja kuitenkin minä…
Ajatukset ottivat nyt ylivallan, menivät ja tulivat kuinka tahtoivat, loihtivat eteen kuvia, toiset toistaan kauniimpia. Hän ei voinut sille mitään, että hän alkoi tuntea tuskaa, mutta hän palautti mieleensä kuvan Elsa Almista ja puri yhteen hampaansa. Viimein hän sai taas tyyneytensä ja rauhansa palautetuksi.
Mutta kun ovikello kerran kumahti, tunsi hän sydämensä hypähtävän. Läpi hänen ruumiinsa kävi väre, ja hän istahti voimattomana tuolille.
— Tulkoon, mitä tulee, päätti hän, uhmaten kaikkea, — minä en voi, en todellakaan voi…
Eikä hän mennyt tyttöä vastaan.
— Gunnar!
Nuorukaisen kasvot olivat käyneet kalpeiksi ja sensijaan, että olisi vastannut tervehdykseen, katseli hän tyttöä suurin, tuijottavin silmin.
— Oletko sairas? Sano jotakin, Gunnar!